Mikko Rönnholm

Mikko Rönnholm

 Menneisyyden paluusta tulevaisuuteen

EteenpC3A4in20180801

Kirjoitin tällä palstalla 30.7.2018 olevani
samaa mieltä historian professori Markku
Kuisman
kanssa referoidessani hänen Hesarissa lausumiaan ajatuksia.
Lupasin, että palaan ja perustelen.



Aku Aittokallion terävä ja oikeaan osunut havainto, että Väinö Tanner yritysjohtajana onnistui politiikassa.Eli on niitä
onnistuneita yritysjohtajiakin nähty politiikan johdossa vastoin Markku Kuisman
kategorista väitettä.

En tiedä, mitä Kuisma Akulle vastaisi,
mutta mieleeni tulee kuitenkin eräs Tanneriin liittyvä poikkeuksellinen
ominaisuus: Hän kasvoi yritysjohtoon ja
politiikkaan samanaikaisesti ja hänen osuustoiminnallinen yritysmallinsa oli
sukulaissuhteessa hänen edustamaansa sosialidemokratiaan. Sosiaalisuuteen
liitetään yhtenä suuntana yhteisöllisyys. Siitä varmaan on ollut kysymys
osuustoiminnassa ja valtiossa.

Mutta tämä ei ollut kysymys, jonka vuoksi halusin olla samaa mieltä Kuisman
kanssa. Aihe liitty 
talouteen ja sosialidemokratiaan

Näkemykseni ymmärtämiseksi kertaan lyhyesti oman historiani: Synnyin
sosialidemokraatiksi, joka merkitsi koulu- ja opiskeluaikoina vähemmistöön
kuulumista. Olen ollut työssä yksityisessä insinööritoimistossa, julkisessa
virassa, yksityisessä teollisuuslaitoksessa, valtioenemmistöisessä
pörssiyhtiössä, kunnallisenemmistöisessä yhtiössä sekä säätiön hallitsemassa
yhtiössä. Olen ollut mukana säästöpankin ja sen keskuspankin hallinnossa. Monien
yhtiöiden hallintoelimissä, joten niin valtion kuin yksityistenkin toiminnasta on
kokemusta kertynyt unohtamatta poliittista järjestötyötä. Näkyvin vaikka selkeästi vähäisempi
työkenttäni on ollut toimiminen  luottamushenkilön ominaisuudessa kunnallisissa
ja valtiollisissa tehtävissä.

Olen saanut kokea pahoja takaiskuja, ja
myös onnistumisia kaikilla osa-alueilla

Poliittisen toiminnan, mutta ennen muuta käytännön
työelämän kokemukseni pohjalta olen tehnyt elämäni aikana uudelleen arvioita
yhteiskunnasta ja erityisesti sen taloudellisesta toiminnasta.
Ja onpa tullut sellainenkin mieleen, että olenko
itse – vaikka vähäisemmässä merkityksessä kuin arvostettu tiedemies Kuisma –
vaikuttanut epätoivottuun yhteiskunnalliseen kehitykseen. En tunnusta
syyllisyyttäni finanssikriisiin, en siis ole kuten Pikku Kalle , joka opettajan kysyessä Jericon muurin kaatajaa, tunnusti
olevansa syyllinen siihenkin.. . Sen
tunnustan, että sinisilmäisyyttä on ollut niin yksityisen yrittämisen
puolustamisessa kuin siinä, että silloin tällöin olen ollut runttaamassa myös kohtuuttomasti
yhteisöllisempää taloustoimintaa.

Seisomme samassa virrassa kuin viisi
vuotta sitten

Olen tätä oman sosialidemokratiani
kehitystä muistellut viiden vuoden takaisessa kesäisessä  kirjoituksessa otsikolla
Sosialidemokraattinen malli:
http://www.sdpnaantali.fi/post/sosialidemokraattinen-malli

Jutta Urpilainen oli tuolloin lanseerannut eettinen markkinatalous termin.  Monet
kritisoivat Jutan keksintöä:
Anneli Koivisto kirjoitti
maailmamme käpertymisestä ja puolueen sisäänpäin kääntymisestä ja muisteli
menneitä kansainvälisen politiikan parhaita aikoja. Silloin poikkesimme muista
puolueista laaja-alaisuutemme ansiosta. 
Hän sivalsi eettistä markkinatalous termiä:


Aikoinani Marxiakin lukeneena tunnustan kyllä, että talous on perusjuttu. Mutta
nyt on talous kutistettu vain rahamarkkinoiksi, jopa tavaratkin ovat
sivuosassa, kaikesta muusta puhumattakaan. Miten ihmeessä tällainen
ääriajattelu on saanut niin suuren hyväksynnän.”

Anneli
Koiviston näkemyksessä on varmaankin aikalaisuudesta johtuen tuttua. Asiaa
harrastaneena ja loputtomia ideologisia keskusteluja käyneenä ja jotain
aiheesta keksineenä lähestymistapa tuntuu tutulta.

Toistan nyt suhtautumisesta talousjärjestelmäkekskusteluun


Meille talousjärjestelmäkeskustelu on ollut poliittinen linjakysymys. Siihen on
liittynyt suuria rajanvetoja: Porvarilliset puolueet nimittivät itseään ei
sosialistisiksi hyötyäkseen sosialismin vastaisuudesta. Me puolestamme kävimme
kovaa kamppailua sosialismin sisällöstä. Halusimme siihen liittää kaksi tärkeää
asiaa demokratian ja reformin. Olimme valmiina saattamaan riistävän
kapitalismin aisoihin käyttämällä myös tuotantovälineiden yhteisomistusta
välineenä. Mutta emme totaalisesti, emmekä hyväksyneet reaalisosialistisia
malleja siksikään, että kansandemokratioissa esimerkiksi riistettiin
kansalaisia asevarustelua varten eikä siellä ihmisoikeuksia kunnioitettu.


Poliittisen linjan vetämiseen vaikuttivat tietenkin historiallisesta tapahtumat
ja kansalaisten kokemukset. Kommunismi oli sosialismin väärennys ja erilaiset
opilliset tulkinnat epäilyttivät käytännön työssä eläviä ja leipänsä
yksityiseltä saavien keskuudessa. Ammattiyhdistysliikkeen avulla työläisten
riisto oli saatu kuriin ja ansiotaso kohoamaan. Yhteiskunnan osuutta
kasvatettiin kaiken aikaan ja lisääntyviä resursseja käytettiin
hyvinvointiuudistuksiin.  Markkinatalous
– kapitalismi oli osoittautunut hyvin suoristuskykyiseksi välineeksi
tuotannossa eikä sosialismin yksi perustelu tuotannon tehostumisesta ollut
toteutunut reaalimaailmassa. Emmekä me käytännön tuotantoelämää tunteneet uskoneet
siihen.

Monien
sosialidemokraattien arvostama Mauno
Koivisto
pohti vuonna 1965 sosialidemokraattien ja kansandemokraattien
suhdetta ja paalutti ongelmallista suhdettamme sosialismiin jäntevästi ja
selkeästi.

Jos vain sellainen yhteiskunta on sosialistinen, jossa
tuotantovälineiden yksityisomistus on täysin poistettu, niin voidaan sanoa
meidän tosiaan luopuneen sosialismista päämääränä. Mutta, jos myös sellaista
yhteiskuntaa kutsutaan sosialistiseksi, jossa esiintyy rinnan yhteisöllistä ja
yksityistä yritteliäisyyttä, jossa yksityisen pääoman valta-asema on kukistettu,
mutta jossa kaikkea taloudellista valtaa ei ole keskitetty valtion käsiin,
jossa yksityisen kansalaisen toimeentulo on turvattu ja jossa aloitekykyiset
yrittäjät voivat byrokratian estämättä tuoda esille panoksensa ja saada myös
sitkeytensä ja aloitekykynsä edellyttämän palkkion ponnistuksilleen, niin
silloin emme ole luopuneet sosialismista, koska juuri tämäntapaista
yhteiskuntaa pidämme tähtäimessämme.”

Tämä
määritelmä on ollut hyvä lähtökohta ainakin poliittiselle toiminnalleni.
Käytännön kokemuksen kautta vakuuttauduin siitä, että markkinat toimivat myös
kuluttajan eduksi ja iloksi.  Olen
tavannut ja tapaan sellaista yksityistä yritteliäisyyttä, josta on suurta
yleistä hyötyä. Mielestäni palveleva pienyrittäjä voisi olla juuri sellainen
itseään toteuttava vapaa ihminen, jota tavoittelimme liikkeemme alkuaikoina
1900-luvun alussa lähtiessämme vapauttamaan työläisiä tuotantovälineen osasta.
Uskottiin myös itsellisemmän työntekijän olevan tehokkaamman ja tuottavan
itselleen ja koko yhteiskunnalle enemmän tarpeellista jaettavaa

Tietenkin
opin myös näkemään, etteivät markkinat toimi ideaalisesti ja että yksityisen
yrittämisen esteenä olivat pääomista päättävät tahot. Tässä suhteessa ei
pelkästään ollut kysymys omistuksen laadusta, vaan yksinkertaisesti pääomien
allokoinnin puolueellisesta jakamisesta. 

Myös
erilaiset kilpailun rajoitukset lisäsivät tehottomuutta ja aikaan saivat
politiikan keinoin erilaisia rälssejä: Maataloudessa viljelijät olivat omaisuuden
suojassa ja vaativat maksimaalisia korvauksia, kun rakentamiseen tarvittiin
heidän maitaan
. Työntekijöiden kastiin he halusivat kuulua tulonjakokeskusteluissa, ja jopa
vähäosaisiin sellaisiin sosiaalietuisuuksien jakamista harkittaessa. 
Korkeat hinnat ja joustamattomuus tällä ja vähän muillakin aloilla lisäsi
markkinaehtoisen toiminnan kannatusta sosialidemokratian keskuudessa.  Myös Suomen hintataso yleisesti pani
epäilemään, että markkinat ovat meillä liian suljetut ja siten kuluttajille
epäedulliset. Näistä käytännön syistä, aloimme nähdä markkinatalouden ja
demokratian yhdistelmän houkuttelevana.

Avoin talous kansainvälisessä kilpailussa


Ainakin omalla kohdallani melko paljon myönteisempään suhtautumiseeni markkinatalouteen vaikutti Ei- EEC kokemus. Olin vilpittömästi sitä mieltä,
että meille käy köpelösti suurten maiden välisessä vapaakaupassa. Meidän
kotimarkkinayritykset eivät kestä rajojen avaamista. Puuhattiin suojatulleja ja
kaikkea sellaista, jolla ei sittemmin ollut suurta merkitystä. Vastustaminen
olikin laadultaan ulkopoliittista kaikkea hallitsevaa idänpolitiikkaa ja se oli
Suomen talouden kannalta tyhmää eikä missään tapauksessa suomalisen työläisen edun mukaista.


Itsenäinen kansa -yhteistyön maailma

Ideologisesti
olemme olleet internationalisteja, kun taas suomalaiset porvarit ovat olleet
nationalisteja, Kokoomus on vieläkin kansallinen Kokoomus ja Keskustalla on
ankkurinsa suomalaisessa mannussa, johon sen kannatus vieläkin suuresti
perustuu.


Neuvostoliiton hajottua EU jäsenyys ei ollut sosialidemokraateille suuri
hyppäys, se oli suunta, johon olimme olleet yhteydessä ja johon joukkoon
tunsimme kuuluvamme niin puoluehistoriallisesti kuin käytännössäkin. Varmistimme,
kun se naapurilta kysymättä oli mahdollista, myös turvallisuuspoliittisen
asemamme. Valintaa ilmaisin karrikoiden joko
Jees tai njet.


Mutta oli myös huolen aiheita:

Meitä pelotti rajojen vapauttamisessa
sosiaalinen dumppaus ja epäsymmetriset shokit eli tilanne, jolloin emme voisi
puolustaa tuotantoamme. Maahanmuuttajiakin EU-maista pelättiin, toisaalta maatalouden
järkeistämistä toivottiin. 

Mutta ennen muuta uskoimme, että maailma vaatii vahvempaa toimijaa kuin mitä
pieni kansallisvaltion on. Euroopan skleroosista puhuttiin ja lähdettiin
hakemaan uutta työllisyyttä ja kasvua laajemmista sisämarkkinoista ja
parantuneesta innovaatiotoiminnasta. Ja asiallisesti EU jäsenyyden myötä
valitsimme markkinatalouden ”lopullisesti”. Ideologinen keskustelu
sosialismista markkinatalouden korvaajana siirtyi historiaan.

Päästä meidät pahasta, omasta rahasta


Suomen sodanjälkeinen devalvaatio-inflaatiokierre haluttiin muuttaa. Toivottiin
perustellusti vakaampia korko-olosuhteita ja siksi yhteinen valuutta ja
rahapolitiikka EMU:ssa tuntui hyvältä keinolta päästä eroon tuosta
syndroomastamme. Haluttiin kotimaista turvaa noita yllä mainittuja shokkeja
vastaan perustamalla puskurirahastoja, joiden merkitys oli ensi sijassa
henkinen. 
Ehkä kovinta keskustelua käytiin EMU:n yhteyteen saksalaisten toimesta
liitetystä vakauspaketista, jossa asetettiin rajat julkisen talouden
kokonaisvelalle (60%) ja vuotuiselle alijäämälle (3%). Tämä koettiin omaa
julkista budjettivaltaa rajoittavaksi tekijäksi.


Tässä keskustelun vaiheessa muistan painottaneeni näitä rajoituksia
puolustaessani, että kyse on puhevallasta: Jos julkinen taho siis
demokraattisesti valitut päättäjät haluavat säilyttää sanavaltansa, pitää
julkisella taloudella olla liikkumavaraa. Julkinen taho ei voi alistua
yksityisten velkojien rengiksi. Tuolloin oli epäileviä
vasemmistointellektuelleja, joiden mielestä työllisyys – vaikka velalla – on parempi kuin muiden
sanelemat rajoitukset.

Tämä
keskustelu on taas ajankohtainen.

Suomen suunnalta näytetään nyt
omaksutun tiukka vakauslinja.  Suomi on
toistaiseksi menestynyt tässä finanssikriisiolosuhteissa julkisen talouden
hoitajana hyvin, jos mittarina on korkotaso. Missä määrin tämä on tapahtunut
työllisyyden ja taloudellisen kasvun kustannuksella, on epäselvää. Sen sijaan
Suomen asenne Euroalueen ratkaisuissa on ollut tiukkakin tiukempaa eikä Suomen
valtion eikä vähiten sosialidemokraattien toimesta ole paljoakan tunnettu
solidaarista myötätuntoa ongelmista kärsiviä kohtaan ratkaisuja haettaessa.
Suomalaisen veronmaksajan välitön tai sanoisinko lyhytnäköinen etu on ollut
johtotähtenä.

Nyt palaan
Anneli Koiviston havaintoon:

Mutta nyt on talous kutistettu vain rahamarkkinoiksi,
jopa tavaratkin ovat sivuosassa, kaikesta muusta puhumattakaan. Miten ihmeessä
tällainen ääriajattelu on saanut niin suuren hyväksynnän.”

Olen
yrittänyt vastata Anneli Koiviston kysymykseen yllä kerrotulla kehityskulun
kuvauksella. Olemme vapaasta tahdostamme hyväksyneet markkinatalouden, kuten
kuvasin, sen suorituskyvyn ja kuluttajille vapauksia antavana sekä demokratiaa
edellyttävänä järjestelmänä.

Mutta
markkinatalouden muutos rahamarkkinoiden hallitsemaksi toiminnaksi ei ole
tietenkään ollut tavoittelemamme malli. Se on riistäytynyt. Rahalla on vikkelät
liikkeet ja ihmisen ahneudella ja kekseliäisyydellä ei ole automaattisia
rajoituksia. Mutta tärkeää on havaita, että finanssikapitalismi ole
riistäytynyt EU:n tai EMU:n toimesta, eikä sen riistäytymistä olisi voitu
Suomen eikä edes Pohjoismaiden yhteisin toimin estää, ei edes vaikka
järjestelmämme on tilastojen valossa puoliksi sosialistinen, kun julkisen
talouden kautta kulkiessa puolet kansatulosta.

Jos haluamme tai uskallamme ottaa oppia toimistamme kansallisvaltio-oloissa
Pohjoismaissa, voimme yrittää saada muutosta aikaan maailmassa ensi sijassa
EU:ssa ja EMU-alueella vahvistaen nopeasti talouden kasvun edellytyksiä
ottamalla suurempaa yhteistä vastuuta ja sallimalla myös pidemmälle menevää
eurooppalaista ohjausta. Tämä edellyttää tervettä julkista taloutta ja
pelisääntöjä, joissa kansallisesta suvereniteetista on annettava myöden ja
jossa solidaarisuudella on nykyistä merkittävämpi rooli.

Tämä malli
ei taida olla houkutteleva näin nationalismin uuden heräämisen aikoina ja eikä
tällä välttämättä valeissa menestystä, mutta se on sosialidemokraattinen.


Viiden vuoden takainen LAINAUS LOPPUI

Menneisyyden paluu?

Viiden
vuoden takainen ajatteluni tuntuu tutulta eikä siitä omasta mielestäni löytynyt
mitään pahempia sammakoita. Tietenkin se oli silloin ja totta kai sen jälkeen
ovat monet asiat muuttuneet eivätkä parempaan; lopussa mainittu nationalismi on
entisestään voimistunut, kun sillä ratsastavat populistit ja itsevaltiaat
heiluttavat nyt herroina maailmaa.
Nykykapitalismissa ei ole riittävästi merkkejä suitsia suuriyrityksiä ja niin
saava jatkua monenlaiset tulonjaon vääristymät, joiden aiheuttamat epäkohdat
ovat ajaneet kansalaiset hakemaan apua omaan
ahdinkoonsa oikeistopopulisteilta ja ”suurmiehiltä”, jotka todellisuudessa ovat
enemmän  BIG kuin Great.
Vahvat miehet ovat muodissa
niin demokratioissa kuin autoritäärisissäkin maissa. Monet aikamme merkit
tuovat mieleen historian epäonnistuneita ja maailmaa kiusanneita tapahtumia; tarkoitan
tietenkin diktatuureja, jotka aikaansaivat tuhoa ja kärsimystä sodilla ja
ihmisoikeusloukkauksilla.

Vaikka
Venäjä on arvaamaton, niin olen sen verran suomettunut, että en usko Putinin
Venäjän ryhtyvän totaaliseen epävakauteen meitä ajaviin lisähulluksiin. Sen
sijaan Kiinan ja USA:n välit ovat vaikeampi pala. Kiinan tavoitteet voivat olla
kavalatkin onhan kyseessä nimeltään ja historialtaan maailman keskustan
valtakunta tai maa keskellä
. Tällä hetkellä se onneksi toimii
vakauttavasti.

USA  on (Das Ding an sich) tapaus
sinänsä. Presidentti Trump kirjoittaa ja hänestä kirjoitetaan päivittäin.  Kannatus häilyy, mutta säilyy. Suomessakin on tutkimuksissa todettu, että
populistien aseman vahvistuu median ansioista.

Auringonlaskun imperiumi

Mutta vilkaistaan ensi Isoon Britanniaan, jonka Brexit on yksi tämän
nykykehityksen näkyvistä ilmiöistä. Väärän tiedon varaan rakennettu uhkapeli on
nyt laukeamassa tekijöidensä eli konservatiivien syliin. Vaikka laskunhan
maksavat tavalliset britit työpaikkoina ja hyvinvointimenetyksinä. Ja valistuneet
arviot eivät juuri näe nykyhallinnon onnistumisen mahdollisuuksia:

Martin Wolf näkee, että Iso Britannia tarvitsee uskottavan opposition umpikujaan
johtaneiden Teresa  Mayn  konservatiivien tilalle. Hän kysyy onko Työväenpuolueesta siihen, koska
Jeremy Corbynin aatteellisella radikalismilla on pelottavat taustat. Hän
erityisesti muistuttaa, että Hugo Chavezin Venezuelassa harjoittaman politiikan
ihailu osoittaa Corbynin huonoa arvostelukykyä.

Martin Wolf viittaa
viime syksyiseen arvioonsa sosialismista:

Sosialismi
ei ole uusi idea, vaan se, jota on kokeiltu ja yritetty uudelleen. Sitä  on tullut kolmea sorttia: autokraattinen,
populistinen ja sosiaalidemokraattinen. Autokraattinen Neuvostoliiton ja Maon
Kiinan sosialismi oli katastrofi. Pohjoismaiden tai Alankomaiden
sosiaalidemokratia on sitä vastoin ollut menestys. Nämä ovat maailman parhaiten
pärjääviä yhteiskuntia: varakkaita, dynaamisia ja vakaita.

Ymmärtääkseni
hän viitauksellaan ehdottaa pohjoismaista suuntausta briteille. Wolf pitää myös
toiveita herättävänä, että Labour on oikeilla jäljillä, kun se tehnyt
selvityksiä siitä, miten Britannian tuottavauuskehitys saataisiin kääntymään. Brittien
tuottavuus on ollut kaikkiin vertailumaihin nähden kehno ja syynä pidetään
tuottavien investointien, tutkimuksen ja kehityspanosten sekä koulutuksen
laiminlyöntiä.
Kolumninsa Wolf lopettaa:

Yhdistynyt
kuningaskunta voi todellakin edetä paremmin luomalla kannustimia tuottavien
investointien saamiseksi  ja enemmän  riskinottoa suosivan  verojärjestelmän kehittämiskeski. Talous ei
varmastikaan toimi riittävän hyvin, jotta voisimme luottamuksellisesti sanoa,
että kaikki on kunnossa, eikä meidän tarvitse paljoa muuttaa.
Tällä hetkellä
nämä Labourin ideat näyttävät vielä raakileilta. Mutta tärkeää on, että Labour
käsittelee merkittäviä kysymyksiä. Yhdistynyt kuningaskunta tarvitsee sitä
järkevää radikalismia. Tulee tästä mitä tahansa niin ihan toinen asia on  epäilykseni puoleen johtamisen ydinajattelusta. 

Eli
vaihtoehdoksi esitetään radikaalia muutosta nykyiseen ja sen paras malli olisi
pohjoismainen sosialidemokratia. Näkeekö kaukaa paremmin, tulee mieleen.
Kun tähän samaan suuntaa yritetään saada käännöstä aikaan myös USA:ssa, niin
onko sittenkin niin, että tylsä sosialidemokratia olisikin käyttökelpoinen
malli.

New Deal?

Tähän
suuntaan viittaavat myös amerikkalaiset uudet yritykset löytää vaihtoehtoja nykymenolle
ja kääntää kehitystä. Erityisenä ja
aiheellisena huolena on sielläkin ollut, että Demokraatit ovat menettäneet
duunarit ja samaistuneet talouselämän eliittiin.
29.7.2018 FT:ssä oli Rana Foroorharin kolumni, jossa suositellaan yritysten ja
uuden vasemmiston yhteistyötä Demokraattien valtaan pääsemiskeksi ja
pysymiseksi

Tämä on
tärkeää, sillä jos uuden vuosituhannen sosialistit haluavat onnistua, jos ja
kun he saavat kongressin haltuunsa, heidän on rakennettava laaja-alaisia
​​koalitiota. Amerikkalaiset olivat vasemmalla, New Dealista 1930-luvulta
1980-luvulle asti. Viesti oli yksinkertainen: kaikki työtätekevät ihmiset ovat
tärkeitä. Se on viesti, johon Demokraattisen puolueen kokonaisuudessaan olisi
viisasta palata.

Vaikka amerikkalaiset
sosialistit esittävätkin lähinnä pohjoismaista sosialidemokraattista mallia,
niin se kommunistikauhuisessa jenkkilässä tulee helposti leimattua, ja arvellaan
vasemmalle kääntymisen olevan jopa Demokraattien loppu.

Dilemma on, että realistien puhe, kuten Bengt Holmström arvio, tuntuu epärehelliseltä,
kun taas Trumpin rehellinen valehteleminen tuntuu uskottavammalta. Ja tässä on
myös uhka, että vasemmistolaiset sortuvat samaan populistiseen
sudenkuoppaan, jos yritetään pelkästään retoriikalla ja populisteja matkimalla
selvitä.

Eteenpäin?

Tarvitaan uskottavuutta ja sitä voisi saada
yhteistoimimalla yritysten kanssa. Maailman tilanne vaatisi tällaista
kompromissia eli paluuta siihen, mitä sosialidemokratia on parhaimmillaan
edustanut eli kansanvaltaisesti säädeltyä markkinataloutta, hyvinvointi
valtiota ja lisääntyvää kansainvälistä yhteistyötä.

Olen Kuisman tavoin huolissani siitä, että markkinatalouden vapauksien
nimissä on käynyt kuten metsäpaloissa eli tuli on ottanut rengin aseman sijasta
isännän  roolin

Nyt kysymys on siitä, että koetaanko maailman olevan riittävässä vaarassa ja
uskotaanko, että sosialidemokraatit uskaltavat olla selkeitä, rohkeita ja
realistisia sillä tavalla, että yhteiskunnan vähäisimmätkin jaksaisivat
kuunnella ja äänestää huomiohälinän keskellä hiljaisempaa järjen ääntä. 


Mikko Rönnholm

Mikko Rönnholm

Säätiön puheenjohtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Jos olet kiinnostunut liittymään mukaan toimintaamme, tai jokin tuleva kunnallinen päätös Naantalissa askarruttaa,
Ota yhteyttä!

Naantalin sosiaalidemokraatit tiedottaa

Blogi