Ukrainan kriisissä puhutaan historiasta. Vladimir Putinin essee lähti Pietari Suuresta ja tuli Josif Stalinin kautta salaisen poliisin kasvattamaan yksinvaltiaaseen.
Kylmän sodan ajoista on puhuttu ja Suomea käytetty esimerkkinä. Rinnastukset ontuvat tietenkin. Mielestäni oleellisimmat asetelmat erot liittyvät maantieteeseen ja historiaan: Suomi itsenäistyi eikä alistunut neuvostokomentoon, vaan lähti maailmansotien välillä hakemaan paikkaansa itsenäisenä puolueettoman pohjoismaisena demokraattisena oikeusvaltiona.
Suomi joutui Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi Talvisodassa ja ajautui Saksan rinnalle hakiessaan Talvisodan vääryyden korjaamista. Sodan lopuksi Suomi torjui miehityksen, mutta joutui häviön kärsineenä hyväksymään kovat rauhan ehdot jopa sitoutumalla YYA-sopimuksella Neuvostoliiton kumppaniksi puolustauduttaessa Saksan uhkaa vastaan.
Suomi niissä vaikeissa olosuhteissa pyrki saamaan liikkumatilaa ja vahvistamaan itsenäistä asemaansa pyrkimällä puolueettomuuteen. Sodan jälkeiset vuodet aina Neuvostoliiton hajoamiseen olivat monessa suhteessa hyviä kehityksen aikoja. Ulkoinen vaikutelma varsinkin jälkeen päin ei näytä kauniilta ja paljon tehtiin turhaa vääryyttä, sillä epävarmat olosuhteet synnyttävät opportunistisia ilmiöitä, joita vallan ja taloudellisen edun tavoittelijat käyttivät hyväksi.
Suomi valitse linjan, jossa kansalaisten edut määräsivät toimintatavan. Luovuttiin kansallisen ylpeyden korostamisesta. Suomi yritti hyötyä naapureistaan nöyrällä mutta päämäärätietoisella tyylillä. Välttämättömyydestä tuli monissa kohdissa taloudellisesti kannattava hyve.
Varmaan tästäkin voidaan oppia, vaikka ei suoraan soveltaminen eikä varsinkaan leima saaneita termejä kannata tähän sotkea. Pidättyväisyydessämme olimme pitkään ja vieläkin toispuoleisia ja siitä huolimatta me toivoimme – jopa edellytimme- että muiden on ymmärrettävä se, että Vietnamin sodasta puhuttiin ja Afganistanista vaiettiin. Kaksinaamaisuus on ahdistetussa asemassa olevalle sallittua.
On vaikea uskoa, että Ukrainassa voitaisiin menestyksellisesti hyödyntää Suomen sodanjälkeisiä malleja.
Sen sijaan voi olla muita opetuksia, jotka voivat antaa osviittaa onnistuneille toimille.
Tässä alla on referaatti Edward Lucen kirjoituksesta. Pientä toivetta tämä antaa – ehkä.
Historia toistaa itseään ensin tragediana, sitten farssina, sanoi Karl Marx. Mutta joskus, kun Mark Twain liittyi uudelleen, se yksinkertaisesti rimmaa. Neuvostoliiton divisioonan kerääntyminen Puolan rajalle vuonna 1980 uhkasi tulla kylmän sodan tappavaksi eskalaatioksi. Amerikka varoitti Moskovaa, että Puolan hyökkäys tappaisi Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liennytyksen – ja luultavasti paljon pahempaa. Tämän päivän Venäjän kasautuminen Ukrainan rajalle, jonka Joe Bidenin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Jake Sullivan sanoo voivan saada aikaan hyökkäyksen ”joka päivä”, on kiistatta yhtä pahaenteinen. Mutta Washingtonilla on hyödyllinen käsikirja saatavilla.
Melkein kaikki luulivat, että Neuvostoliitto hyökkää Puolaan. Elokuussa 1980 Lech Walesa johti Gdanskin Lenin-telakan työntekijöiden miehitystä, joka laajeni lakoiksi kaikkialla Puolassa. Heikko hallitus antautui paineelle sallia riippumaton ammattiliitto, Solidaarisuus – hälyttävä ennakkotapaus Moskovalle ja sen muille satelliittihallituksille. Kuten Unkarissa vuonna 1956 ja Tšekkoslovakiassa vuonna 1968, Moskova antoi horjuville puolalaisille kommunisteille ikkunan, jossa he voivat murskata tai ottaa hyökkäyksen riskin. Varsova jatkoi ylimielisyyttä. Kuten Venäjän joukot Valko-Venäjällä tänään, Moskova vahvisti kantaansa suorittamalla sotaharjoituksia Puolan rajoilla. Joulukuuhun 1980 mennessä peräti 45 Neuvostoliiton divisioonaa eli yli 400 000 sotilasta oli Puolan itäpuolella.
Historia tarjoaa hyödyllisiä opetuksia.xxx
Mutta yhtäläisyydet ovat vakuuttavia. Neuvostoliitto vetäytyi hyökkäämästä Puolaan vuonna 1980, koska se katsoi, että kustannukset saattoivat olla kohtuuttomat. Yhdysvallat varoitti asemyynnistä Kiinaan, täydellisestä Neuvostoliiton kauppaboikotista ja viljan vientikiellosta. Puolalaiset, kuten ukrainalaiset nykyään, olivat katkerasti vihamielisiä Moskovaa kohtaan. Mitä enemmän Biden voi vakuuttaa Putinin, että hän ottaisi uuden ”verenvuotohaavan” – kuten Mihail Gorbatšov kuvaili myöhemmin Neuvostoliiton sotaa Afganistanissa – sitä vähemmän houkuttelevalta Ukrainan hyökkäys näyttää. George Santayana sanoi: ”Ne, jotka eivät voi muistaa menneisyyttä, on tuomittu toistamaan sen.” Bidenille se voisi lukea: ”Ne, jotka opiskelevat historiaa, voivat olla onnekkaita toistaessaan sen.” edward.luce@ft.com
