Tony Barber kuvaa
sosialidemokratian ajautumista nykyiseen tilaan jotenkin näin: Menestyksellinen
Tony Blairin ja Gerhard Schröderin kolmas linja ja uusi keskusta sopivat
aurinkoisen sään olosuhteisiin. Finanssikriisi pankkitukineen,julkisen talouden
leikkauksineen, työttömyyksineen ja maahanmuutto-ongelmineen vei uskon ja
äänestäjät ja niinpä kaksipuoluejärjestelmän vasen puoli menetti asemansa niin
perusteellisesti, että Saksassa SPD ei kamppailee voitosta vaan siitä tuleeko
kaikkien aikojen huonoin tulos.
Ammattiliitoihin kuulumisen väheneminen
vahvistaa kehitystä. Kiinni pitäminen ja torjuntavoitot eivät ole innostavia ja
kun samaan aikaan tarjolle ovat nousseet populistiset äänten kalastajat, niin
perinteinen vastuullinen ja yhteistyöhenkinen puolueorganisaatio tuntuu
tunkkaiselta.
Piirroksen asetelma on hyvä kuvaus, joka sopii Suomenkin olosuhteisiin. Kuvan katsominen
on ahdistava kokemus, mutta jutun lukeminen on opettavaista tarinaa. Tony Barberin
kirjoituksen lopetus yksinkertaistaa asetelma seuravasti:
On järjetöntä väittää että maltillinen Euroopan vasemmiston
olisi poliittinen ruumis. Mutta sen äänestäjät ovat syvästi jakautuneet. Toinen
puoli koostuu vähemmän varakkaista äänestäjistä, joiden sosiaaliset arvot ovat
konservatiivisia ja jotka tuntevat itsensä EU: n ja globalisaation
piirittämiksi. Toinen koostuu varakkaita kosmopoliittinen liberaaleista, jotka pitävät
EU:sta ja uskovat avoimessa maailman tuovan hyötyä heille.Itävallassa, Ranskassa ja muualla taitaa olla turha toivo pitää
nämä kaksi ryhmää saman katonalla olevassa puolueessa. Pro-EU-puolella on siis
edessään valinta. Joko se säilyttää internationalistinen periaatteellisen näkemyksensä
ja hyväksyy kahteen leiriin jakautumisen — tai että se hyväksyy tiukempaa EU-politiikkaa
kaikkea maahanmuuttoa kohtaan ja tietoinen että millään vähemmällä se ei voi voittaa takaisin menetettyjä
äänestäjiä.
Suomessa olemme käyneet tätä painia. Jutta Urpilainen
selvisi yksistä vaaleista ja pääsi hallitukseen omaksumalla Eurooppa-politiikkaan
tiukan kansallisen linjayös.Myös Antti Rinteen aikana on oltu maahan muuton tiukennuksiinkin
myöntyväisiä. Ongelmaksemme näyttää tuleen se, että näillä linjauksilla
menetämme vihreille ja viime aikoina myös julkkislemmikki Li Anderssonin puolueelle
meidän liberaalia ja koulutetumpaa naiskannattajakuntaa, joita menetyksiä ovat
kompensoineet SDP:n hylänneiden duunareiden pienimuotoinen paluumuutto.
Ongelma ei ole vähäinen ja kahden erisuuntaisen näkemysmaailman yhdistämien voi johtaa helposti pliisuun
hengettömään linjattomuuteen. Nyt kysymme, että onnistummeko löytämään Rafu Paasion ”katto korkealla ja seinät leveällä” linjalla nykyaikaisen muodon?
