Tietenkin latinaksi pitää kunnioittaa kieliluokan parhaan tytön Helena Sohlmanin muistoa. Teen sen arkailen, kun en varmaan tiedä miten latinassa nuo sijanmuodot menevät enkä voi sitä Helenalta kysyä.
Helena oli äidinkielen opettajana teknillisessä oppilaitoksessa Kotkassa ja tiedän hänen olleen tarkka mutta pidetty.
Ja tähän valintaan tunnustan vaikuttaneeni syyllisyyttä tuntien siten, etten päästänyt häntä hum. kandina Naantalin kaupungin hallintohommiin. Hänen taitonsa olisivat menneet hukkaan; yritin ajatella myös hänen parastaan
Tieto Helenan sairastumisesta tuli työpaikalleni sattumalta; piti kysyä nimeä vielä uudelleen siinä toiveessa, että se ei olisi totta. Ei ollut kulunut paljonkaan aikaa siitä, kun olimme paranneltu Aurinkoisen sopan syönnin sivussa maailmaa.
Helena kyseli, kertoi ja johdatteli hauskasti mutta kuuntelikin. Yleisistä asioista yleensä ja tietenkin kavereistakin puhuttiin hyvässä vähintään ymmärtäväisessä hengessä. Päivä näytti taas paremmalta – valoisammalta ihan kuten Helenan elämäkin. Ja sitten käy niin, että sairaus vie hänet hetkessä niin, ettei hän ehtinyt 78. syntypäiväänsä nähdä.
Helena asui Kultarannan naapurissa ja maaliskuntalaisia ja siksi samana vuonna 1946 syntyneinä olimme keksikoulussa rinnakkaisilla luokilla. Helenen valkotukkaisen ilopillerin tunsimme kaikki; hänhän oli paikkakunnan kuuluisuus tyttöhanuristi, joka esiintyi koulun ulkopuolellakin.
Tiedetään Helenan olleen myöhemmin hovisoittajana Kultarannassa Koivistojen aikana ja meitä luokkatovereita hän laulatti sormien kunnon niin salliessa.
Lukiossa sitten istuimme samassa pitkän matikan ja kielen yhteisessä luokassa. En muisteli kouluaikojani kaiholla, mutta luokkatoveruus oli ja on hienoa. Ja siinä asiassa Helenalla ”Henalla” on ollut tärkeä rooli, joka jatkui ja voimistui koulun jälkeisinä vuosina ja vuosikymmeninä. Hän jaksoi muistaa ja huolehtia meistä muista.
Helena oli yhteishengen luoja ja ilon siihen tuoja.
Kaipausta tämä on, niin tunnen jo nyt!
