Kirjoitan siitä huolimatta, että pidän asioita tärkeänä, ensin ihmisistä kahdesta Lehtisestä.
- Erno Lehtinen oli radikaalin teiniliiton puheenjohtaja.
Hän kuitenkin heivasi politiikan ja ryhtyi kasvatustieteilijäksi saavuttaen lähes kaiken, professuureja ja arvostusta. Hän on oppinut viisas herrasmies. Ja kun hän sanoo, että sukunimikaiman Lasse Lehtisen kirja on muiden ansioiden ohella luistavasti kirjoitettu ja helposti luettava, niin se tarkoittaa, että sitä sopii lukea kaikkien ja että siihen innostuu.
Hyvä ensimmäinen kysymys oli, että miksi Lasse ryhtyi tietokirjailijaksi menestyksellisen kaunokirjallisen uran sijasta?
Lassen vastaus oli: Todellisuus on fiktiota jännittävämpää.
Tämä tilaustyönä tehty kirjaa sen osoittaa.
- Lasse Lehtinen oli nuoria kansanedustajia, Hän oli valittu Kuopioon valtuustoon valtuustoon 1969 ja eduskuntaan hän nousi 25 vuotiaana hajotusvaaleissa vuonna 1972.
Nuori Lasse jäi vähän kahden Ekin Tuomiojan ja Liikasen varjoon, siksi että Lassella ei ollut riittävää pyrkyä.
Hänellä on nimittäin, kun pitkästyy, taipumusta seurata, arvioida ja olla ilkikurinen. Se on monille itseään arvostaville liikaa. Lasselle on myös tapana näytellä välinpitämätöntä niin kutsuttuja suuria asioita kohtaan eikä hän peittele nautiskella elämästä. Näitä ominaisuuksiin viittasivat hänen ikätoverinsa, kun estivät Lassen nousun eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Matti Ahteen jälkeen.
Itse pidin häntä parhaan tehtävään, sillä hän on yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä monipuolisesti ymmärtävä ja nokkela, mutta harkitsevainen. Hän esiintymistapansa on mukaansa tempaava eikä hän anna ylivertaisuutensa loistaa, vaikkei olekaan tippakaan vaatimaton.
Mutta ehkäpä tuokin häntä kohdannut vääryys on kääntynyt kasakunnan onneksi. Kauno- ja tietokirjailija on rikastuttanut monipuolisesti Suomen kulttuurielämää ja tärkeällä tavalla valottanut Suomen poliittisen historian tapahtumia. Merkittävää on ollut Lasse työ Väinö Tannerin säätiön puheenjohtajana.
Kirjoitan lyhyesti Lasse Lehtisen kirjan keskeisimmistä asioista AI:n mukaan:
Jälkiviisaassa tarkastelussa (2026) keskeinen johtopäätös on, että Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli ennen kaikkea sisäpoliittinen huijaus ja neuvostoliittolainen näytösoikeudenkäynti sopeutettuna Suomen oloihin, jonka taustalankoja vedettiin pitkälti kotimaassa. Lehtinen argumentoi, että vaikka Liittoutuneiden valvontakomissio ja Neuvostoliitto sanelivat kovat raamit, prosessi ja ”näytelmän ohjaus” olivat alun perin suomalaisten omaa käsialaa.
Teoksen tärkeimmät johtopäätökset ja teemat jakautuvat seuraaviin pääkohtiin:
Oikeudenkäynnin luonne ja laillisuus poliittinen näytelmä: Oikeudenkäynti ei täyttänyt länsimaisen oikeusvaltion kriteereitä. Kyseessä oli moraalinen ja oikeudellinen häpeätahra, jossa tuomiot jaettiin poliittisin perustein. Takautuva lainsäädäntö: Suomessa säädettiin perustuslain vastainen poikkeuslaki takautuvasti, jotta sota-ajan johto saataisiin tuomittua teoista, jotka eivät olleet tekohetkellä Suomen lain mukaan rikoksia.
Käännekohta välikysymyksessä: Eduskunnan vasemmiston tekemä välikysymys oli prosessin merkittävin virhe. Se teki asiasta arvovaltakysymyksen valvontakomissiolle, mikä sinetöi sen, että syylliset oli löydettävä ja rangaistusten oli oltava kovia. Sisäpoliittiset motiivit ja valtapeli Tannerin poistaminen politiikasta:
Oikeudenkäynnin todellinen päämaali ja keskeinen tarkoitus oli sosiaalidemokraattien vahvan miehen, Väinö Tannerin, eliminointi ja poistaminen Suomen poliittiselta kartalta. Demareiden rooli ja sisäinen taistelu: Kirja nostaa keskiöön sosiaalidemokraattien sisäpiirin toiminnan ja puolustuslinjat. Se kuvaa, miten puolueen sisäisellä ja ulkoisella taktikoinnilla pyrittiin torjumaan valvontakomission kaikkein radikaaleimmat aikeet, kuten presidentti Risto Rytin puolustuspuheen täydellinen sensurointi. Kotimainen syntyperä: Lehtinen painottaa, että syyllisten nimeäminen ja prosessin käynnistäminen palvelivat myös kotimaisten poliittisten ryhmittymien (kuten äärivasemmiston ja muiden myöntyvyyslinjan edustajien) etuja uuden idänsuunnan rakentamisessa.
Kirja tiivistää sotasyyllisyysprosessin olleen likainen jälkipeli, joka koetteli rajusti suomalaisten oikeustajua mutta jonka avulla maa sopeutettiin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin sota-ajan poliittisen johdon uhrauksella.
Tannerin ja aiheen harrastajan arvioita:
Kirjassa on hyvinkin kattavasti käsitelty sotasyyllisyydestä kirjoitettuja teoksia. Luin ennen Lassen kirjaa Väinö Tannerin puolustuspuheet, johon on liitetty hänen kansalaissodan jälkeinen puolustuspuhe sodan voittaneiden valkoisten nostamia syytteitä vastaan.
Olin kotona lukenut jo kouluaikana Tannerin muistelmia ja tietenkin Yrjö Soinin kirjan. Muistan erityisesti lainanneeni Tannerin 1930-luvun puheita osoittaakseni, että hän oli todellinen rauhan rakentaja.
Tanner Naantalissa 1938 – Maakuntajuhlat 1978 Tanner kummittelee
Olen monesti muistellut isäni kertomusta vuoden 1938 maakuntajuhlista, jotka pidettiin nykyisen Ristirannan metsikössä kun suojeluskunnan urheilukentälle ei ollut asiaa. Tannerin puhe jäi monelta osin kuulematta, kun jälkeenpäin kerrotun mukaan Naantalin suojeluskunnan nuoret Risto Vahtera kavereineen katkaisivat sähköt. Tekijä pahoitteli tekoaan, kun sittemmin joutui toteamaan Väinö Tannerin olleen isänmaan asialla rohkeammin kuin omat hengenheimolaiset.
Naantalissa järjestettiin 1978 siis 40 vuottaa Tannerin käynnin jälkeen sd-piirin maakuntajuhlat. Muistelin seminaarissa Tannerin Naantalin puhetta. Se herätti tilaisuuteen tulleen Armas Lahoniityn neuvostoliittolaisen vieraan.
En koskaan ehtinyt tavata Väinö Tanneria, Mikko Tannerin Naantalin jalostamon johtajan ja Nesteen teknisenä johtajan kanssa olin eri yhteyksissä ja hänen tyttärensä Toinin opin koulussa tuntemaan.
Tannerin lapset oli Lindan kasvattamina ohjattu lääketieteen ja tekniikan poluilla, pois politiikan syövereistä. Tämänkin tiesin ja voi olla että sillä oli jokin vaikutus omaan ammatin valintaan.
Kun Markku Heikkilä halusi antaa haastattelukirjalleni nimeksi Aurinkokaupungin tannerilainen, niin vähän arastelin, mutta en vastustanut. Se voi olla vähän liikaa, muttei väärin sanottu.
Siis näistä lähtökohdista luin suurella mielihyvällä Lasse Lehtisen kirjan.
Se on jännittävää luettavaa ja siinä on punainen lanka , joka kestää. Kirja on tiivistetty kokonaisuus vaikeasta asiasta. Ei vain siksi, että on hyvä saada asiat esille ymmärrettävästi ja oikein, vaan myös siksi, että tämän historian vaiheen tunteminen olisi hyvinkin tärkeää, kun tänä päivänä monessa suhteessa olemme taas tilanteessa, jossa maailma myllertää moneen suuntaan.
Tannerin keskeisenä perintönä kannatta pitää periaatteet, jotka ovat tärkeitä. Ihmisoikeuksista on pidettä kiinni, sääntömääriselle toiminnalle on rakennettava ja demokratiaan on tukeuduttava silloin kun vaikeaa on.
Eikä idealismi ole häpeä. Itsetuntoa pitää olla riittävästi, että uskaltaa vastustaa vahvempienkin vääryyttä.
