Paavo Lipponen Demokraatin kolumnissaan kirkastaa Suomen linjan alkuperäisiä perusteita, joista on matkan varrella etäännytty Nyt tilanteen vaatiessa palataan perusuralle. Näin Liponen kirjoittaa:
SUOMEN kansallinen puolustuskyky on perusasia kaikissa mahdollisissa turvallisuusratkaisuissa. Tämä lähtökohta ja läheinen suhde Natoon tarkoittavat, että nyt ei tehdä ”täydellistä suunnanmuutosta”, niin kuin heikolla itsetunnolla kuulutetaan. Samoin yhtäkkiset puheet EU:n puolustuksen kehittämisestä ovat kuin pyörän keksimistä uudelleen. Suomi oli EU:n jäseneksi tultuaan, etenkin ensimmäisellä puheenjohtajakaudellaan, aktiivisesti kehittämässä unionin puolustusyhteistyötä sen eri muodoissa. Sen jälkeen ulkopoliittinen johto kompuroi EU:n turva-artikkelin 42 kanssa, jota nyt yhä käsitellään ikään kuin se olisi jotenkin merkittävä Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisua haettaessa.
Suomen puolustusta on jo 1990-luvulta alkaen pyritty vahvistamaan lisäämällä yhteistyötä Ruotsin kanssa. Oikea puolustusintegraatio on kuitenkin vasta alkuvaiheessa. Sellainen on mahdollista rakentaa vain molempien maiden ollessa Naton jäseniä. Ruotsi ei kykene eikä halua antaa Suomelle kahdenvälisiä turvallisuustakeita. Sen vuoksi ajatus kahdenvälisestä puolustusliitosta on harhapolku.
