Päivi Lipposen romaani Ihmisyyden vuoksi julkaistiin elokuussa 2018
Kirja ja kirjoittaja liittyvät yhteen, tietenkin. Mutta toisaalta ei ole
pahitteeksi rakentaa pientä palomuuria. Siksikin, että ne joilla on
ennakkoluuloja politiikkaa ja/tai Lipposia kohtaan, voisivat tarttua kirjaan romaanina,
sillä juuri heidän pitäisi kirja lukea.
Aloitetaan kuitenkin Päivi Lipposesta, jonka kirja päättyy merkitykselliseen kiitokseen
Haluan omistaa esikoisromaanin Paavolle. Hän on seisonut rinnallani.
Kun aikaisemmin sanottiin Paavon vaimo, niin nyt on kohtuullista kertoa, että
kirjailija Päivi on naimissa Paavon
kanssa, ja että hän on kolmen tyttären äiti, historian tohtori, opettaja
ja poliitikko; ahkera, lahjakas ja tahtoa täynnä.
Tietenkin hänelle on ollut onni
ja hyöty olla Paavon rinnalla ja mukana. Se on avannut portteja ja luonut harvinaisen mahdollisuuden nähdä muodollisen
ja tosiasiallisen vallan rakenteita hyvässä ja pahassa.
Paavosta on hänelle politiikassa ollut hyötyä ja haittaa. Nykyisin Päivi tietää omasta ja Paavon kokemuksesta, että kansan päätös äänestäjän vaaleissa ei ole tuomioistuimen ratkaisu eikä yliopiston
todistus; se on aavistuksen oikeudenmukaisuuden suuntaa käännetty arvonta. Ja
silti sitä on kunnioitettava.
Kirjailija Päivi Lipposen kirja
Tutkijakoulutuksen saaneelle ja käytännön kokemusta hankkineelle kirjoittamaan
tottuneelle on edellytykset erittelyyn ja johtopäätösten tekemiseen:
Kirjan kiitosta edeltänyt kappale:
Natsirikollisen lapsi totesi haastattelussa, että joka kerta
hän löytää uudesta työpaikastaan historian tapahtumia vastaavat ryhmät: kolmasosa
olisi natsismin kannattajia, kolmasosa myötäilijöitä ja kolmasosa vastustajia.
Aikuisena olen pohtinut, kenessä joukossa itse seisoisin: millaisen henkilökohtaisen
valinnan itse kukin meistä tekisi turvatakseen asemansa, henkensä, perheensä,
tai oman lapsensa , kun oikeusvaltion rakenteet murtuva. Kirjallani toivon saavaani
ihmiset miettimään sivistyksen merkitystä, rajaa hyvän ja pahan välillä.
Tämä on teoreettinen melkein m.o.t. hypoteesi, jonka monet tuntevat
oikeaksi historian opetuksen kautta.
Mutta tämän romaanin ansio ei olekaan tässä johtopäätöksessä eikä kirja
itsessään olekaan selvä vastaus, vaan kuten Päivi toteaa, että hän toivoo
lukijan tulisi miettiä hyvän ja pahan
sekä sivistyksen merkitystä. Ja miettimään hän pistää tuodessaan ihmiset tunteineen
kirjan sivuille.
Kirja tarinoita ihmisistä, heidän keskinäisitä suhteistaan,
arkipäivän iloista ja murheista sekä kohtalon käden
kosketuksista. Romaanissa ei ole
sellaista yllätykseen perustuvaa juonta;
alusta asti voisi tietää, ettei tässä hyvin käy. Siitä huolimatta
monikerroksisista kertomusta on pakko lukea, lukija on saatu koukkuun, sillä ihmiset elävät kirjassa- tulevat iholle.
Asiakirjoittaja Päivillä ei ole roolia kirjassa ei
edes lukijan päässä. Päivi ottanut pitkän
askelen taitelijan suuntaan.
”Ne, jotka eivät muista mennyttä, ovat tuomittuja toistamaan
sen.”
on George Sataynalta lainattu kirjan motto.
Kirja ei ole vastaus kysymykseen, miten
voidaan moton uhka välttää. Kirja lisää mahdollisuutta keksiä vähintään se,
mitä pitää miettiä. Siksi kirjaa on suositeltava nuorille ja myös
niille, jotka pelkäävät tuputusta. Kirja on enemmän ymmärtävä kuin tuomitseva
ajaessaan kuitenkin selkeästi ihmisyyden asiaa.
Venäjän ja Saksan suurvaltasuhteiden
sitominen henkilöiden avulla itsenäisen Suomeen on oivallus. Kirja on taidetta tarkoituksella tai sattumalta, nappiosuma Suomi 100 teemaan.
Ja sitten lopuksi ideologiaa:
Natsismin ja kommunismin polarisoituneen
todellisuuden samanaikainen samankaltaisuus toimii tässä paremmin kuin kaikissa
niissä toista puolta kuvanneissa lukuisissa ihmisten vihaa herättäneissä
kauhukertomuksissa.
Ihmisyyden vuoksi näin on ollut viisasta kuvata näitäkin
ilmiöitä.
MR
