Armonlaakso – Nöyrälle armo – Joka vuosi armonaikaa

Naantalin kirkon alttaritaulu 20200104

Uuden Vuoden aattona puoluesihteeri Antton Rönnholm kirjoitti:

Vielä joka vuosi armonaikaa

Joulun pyhinä jäin uskontoon kuulumattomana miettimään mistä puhutaan kun puhutaan armosta, mitä tarkoitetaan tai mitä minulle tarkoittaa kun toivotetaan armorikasta uutta vuotta, tai ortodoksien tavoin, syntymäpäivää?
Armo on jotenkin vanhahtava ja ylevä käsite. Se yhdistetään useimmiten juuri uskontoon. Toki syystä. Kyseessä on kristinuskon peruskäsite rakkaudesta jota ei tarvitse ansaita.

Samalla armo näkyy myös monissa maallisen kulttuurin tuotteissa. Vaikkapa Bud Spencerin italowesternissa ”Luoja armahtaa, minä en”. Jotakuinkin samalla nimellä edesmennyt Tony Halme julkaisi kirjansa. Ja taitaa tämä tokaisu löytyä myös Terminaattorin sanastosta siinä missä Eastwoodin länkkäri suomennettiin Armoton.

Populaarikulttuurissa on muotia olla jakamatta armoa. Ja kiinnostavathan meitä yksilöiden kohtalot; vuosittain uutisoidaan onko Tasavallan Presidentti käyttänyt oikeuttaan armahtaa. Kuluneena vuonna ei.

Tässä ihmisten maailmassa aktiivinen pohdinta armosta on kadonnut arkikäytöstä ehkä osittain juuri uskonnon vähentyneen merkityksen myötä. Armo on ajatuksena on tärkeämpi muualla, kulttuureissa jossa resurssit ovat niukkoja, arvot kovia ja väkivalta arjessa aktiivisesti läsnä. Vaikka maailmanlaajuinen ympäristökatastrofi uhkaa meitä ja mahdollisuus aseelliselle konfliktille on toki aina olemassa, tavalliselle suomalaiselle kurkistuksen yhteiskuntamalliin jossa armoa ei juuri anneta tai saada, tarjoavat lähinnä uutiskuvat maan tasalle taistelluista maista ja al-Holeista tai länkkärit ja netflixien kuvitteelliseen historiaan sijoittuvat skifi-sarjat.

Kaikki tämä kuulostaa siltä, että armo on jotakin jonka kohteeksi voi päästä itseään korkeampien voimien tai muuten vaan vahvempien toimesta.

Armo on kuitenkin jotakin mitä me ihmiset annostelemme niin itsellemme kuin muille päivittäin. Itselleni kyse on empatiasta, kyvystä kuvitella itsensä toisen tilalle ja mitoittaa toimintansa sen mukaan. Armo vaatii ihmiseltä samalla äärimmäistä suuruutta nähdä tilanne kauempaa ja toisaalta pienuutta sen edessä, että näin olisi voinut käydä myös minulle. Empatiaan kuuluu myös ymmärrys siitä, että ihminen jolle ei ole armoa annettu, ei osaa sitä välttämättä tarjota eteenpäin. Monilla meistä kuitenkin on muistikuva jossakin mielen sopukassa siitä miten kohtuullisuus oli oikeudenmukaista. Tiedämme miltä armo tuntuu.

Sen sijaan, että eläisimme uudelleen menneisyyttä, jossa armoa piti anella ja siihen oli vain harvoilla varaa, tai ennakoisimme elämää jossakin maailmanloppua enteilevässä tulevaisuudessa vaikkapa kuvittelemalla kaikkien pahinta alle kouluikäisistä lapsista, voisimme aloittaa uuden vuosikymmenen elämällä tässä ja nyt.

Aluksi voisimme antaa armoa itsellemme sellaisina kuin olemme. Tavallisuus itsessään pyörittää yhteiskuntiamme ja onnellisuus rakentuu arjesta. Riittää, että ihminen on aktiivinen mahdollisuuksiensa rajoissa, käy työssä kykyjensä mukaan, elää elämäänsä tavallaan ja hoitaa velvoitteensa muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Kaikki eivät voi eikä kaikkien tarvitse selvitä maailmaa musertavista kohtaloista ja sairauksista ja taas nousta tuhkasta. Kenenkään ei tarvitse todistaa erityisyyttään voittamalla tosi-tvssä, eikä rikastua tai rakastua julkisesti. Tavallinen on tarpeeksi. Meistä moni taistelee sisällään taisteluja joista ei tehdä TV-sarjoja. Mitä minä niistä tiedän tai mitä tiedätte omistani? Niin kovin vähän.

Pääministeri on voinut työskennellä tuiki tavallisessa ammatissa ja soveltui aikanaan siihen kuten nykyisin vaativaan tehtäväänsä. Kaikki me aloitamme jostakin ja harva on voinut valita mistä. Somessa tämä keskustelu eksyi armosta arvottamiseen ja tarjosi joillekin äänekkäille tavan alleviivata omaa erityisyyttään karnevalisoimalla menneitä tavallisia töitään. Töitä, joita muut ihmiset tekevät joka päivä.

Ne joilla on lapsia voivat nauttia siitä ainutlaatuisesta lahjasta ja tarjota armon hienontunteisuuden muodossa niille joilla ei ole. Ne joilla on rahaa ja asemia voivat ymmärtää omat etuoikeutensa ja hoitaa velvollisuutensa asianmukaisesti. Kohtuudessa on kyse on jokaisen valinnasta.

Suurten ikäluokkien lapset voivat kuvitella vanhempiensa matkan metsämökeistä talouskasvun vuosien kautta kohti pelkoa aliresursoidusta palvelutalosta. Vanhemmat voivat yrittää ymmärtää lapsiaan siinä miten erilainen maailma on jossa ei työmaalla enää pelätä putoavia esineitä vaan tippumista kelkasta; miten kovaa täytyy juosta pysyäkseen paikallaan saati päästäkseen sinne missä vanhempansa olivat.

Lapselle joka kiusaa tai työtoverille joka tiuskii tulee asettaa rajat. Samalla armoa on yrittää ymmärtää miksi ihminen voi pahoin.

Armoa on soittaa ystävälle, joka ei sitä ansaitse ja samalla lopettaa ihmissuhde joka ei toimi. Armo ei maksa juuri mitään eikä ole rajallista, vaan se lisääntyy kulutettaessa. Armo antaa oikeuden epäonnistua ja yrittää uudelleen kunnes onnistuu. Ja jos ei onnistu, se on muiden arvostava nyökkäys niille jotka uskalsivat. Tähän kaikkeen, jos johonkin, meillä on varaa.

Maailmassa joka on sysännyt yksilölle muutamien oikeuksien myötä myös kaiken vastuun itsestään ja tulevaisuudestaan, kaikki on aivan käden ulottuvilla ja samalla musertavan kaukana. Voi aloittaa siis armahtamalla itseään: tuota en tarvitse, ja tuolle on ehkä aikaa myöhemmin.

Kun antaa itselleen tilaa olla itse, ehkä kiukku tuomita muiden virheet sosiaalisen median mestauslavoilla voi jossain vaiheessa vaihtua ymmärtävään tuhahdukseen siitä millä tavoin nykyisen median maailmassa joidenkin on ansaittava elantonsa. Kunnes ei enää tarvitse.

Monesti olen kuullut, että meillä on vielä jokunen vuosi armonaikaa.

Ennen kuin mitä? Ei, niitä on vielä jokainen vuosi jonka päätämme sellaiseksi tehdä.
Nosta uutena vuonna malja tavallisuudelle, meidän jokaisen tarinalle.
Ja 2020 laita armosi kiertoon niin se palaa sinulle moninkertaisena ehkä kun sitä vähiten odotat.

Antton Rönnholm 31.12.2019 https://www.facebook.com/aronnholm/posts/1217483505105733?__tn__=K-R

Ps. Kuva kaappauksen teksti ei ole väärin, mutta  alttaritaulu Paikallaan kirkon korjaustöiden alkuun vuoteen 1962 asti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Jos olet kiinnostunut liittymään mukaan toimintaamme, tai jokin tuleva kunnallinen päätös Naantalissa askarruttaa,
Ota yhteyttä!

Naantalin sosiaalidemokraatit tiedottaa

Blogi