Raimo Leino

Aina kolmanteen…

B138A11D-31F8-44F0-B0F5-67073AD33175

Tiedän, että joku, tai useakin henkilö, tulee kertomaan mielipiteenään: ”Miksi vielä kerrot tällaisia juttuja?”

Vastaan jo etukäteen. On pakko, että saan mielenrauhan asiasta. Näin olen saanut monista mieltä askarruttaneista asioista, kun olen ne koneelle naputellut. Toinen kysymys kuuluu: ”Onko kaikki edes totta?” Vastaan siihenkin. Mitään siihen lisäämättä tai mitään pois jättämättä.

On ihan uskomatonta kuinka ihminen voi ja viitsii yhä toistuvasti tuoda esiin asioita jotka on tapahtunut, tai uskotaan tapahtuneen, jo muutama ihmispolvi takaperin. Taidan kertomallani syyllistyä samaan.

On kai luettu isoa kirjaa väärin, tai ymmärretty sen sanoma väärin. Raamatussahan sanotaan koston elävän aina kolmanteen tai neljänteen polveen saakka. Ymmärtääkseni tällä ei kuitenkaan tarkoiteta ihmisen kostavan toisille ihmisille, vai onko se oikeus voittajan puolella olevalla?

Kuka on se voittaja? Onko se enemmistö, vahvempi vai rikkaampi? Siinä onkin miettimistä.

Kerron kuinka koston aihe kehittyi, tai luultiin kehittyvän.

1880-luvulla pienellä maalaispaikkakunnalla kahden pienen tilan pojat kasvoivat naapuruksina. Molemmat tottui kotonaan tilan erilaisiin töihin, joita riitti. Yhdessä touhusivat nuorten erilaisia rientoja, joita jossain väen kokoontuessa aina oli. Koulua käytiin kiertokoulussa, muutama viikko talvella.

Opin saanti oli satunnaista, mutta kuitenkin sen verran, että nimi opittiin kirjoittamaan ja katekismus osattiin ulkoa. Rahan arvo tiedettiin, vaikkei sitä useinkaan edes nähty.

Ripiltäkin kumpikin pääsi aikoinaan ja kasvoivat naimaikäisiksi. Poikien yhteisistä touhuista tiedetään sen verran, että kun kerran olivat iltasella kotiinsa kulkemassa ja jompikumpi oli ottanut kiven tienreunalta ja heitti sen tyhjän ladon seinään. Siitä tulikin kumea kajahdus ja niin niitä kiviä piti heittää muutama lisää, jotta sama kumahdus kuultaisiin vielä uudestaan. Niin kaikui tuo kumu yli kylän ja joku oli siitä jumalattomasta meiningistä tehnyt ilmoituksen vallesmannille ja niin pojat joutui Kirkkoherran nuhdeltavaksi ja saivat siitä ilonpidosta merkinnän kirkonkirjaan, joka sieltä on luettavissa tänäkin päivänä. Pojathan ovat aina olleet poikia.

Kaverukset kasvoi miehiksi ja molemmat otti vaimonsa samalta paikkakunnalta. Tiensä erosivat muutamaksi vuodeksi, kun toinen  pojista päätti muuttaa Naantaliin. Soutaen matka taittui ja ensimmäisellä kerralla löytyi asunto. Haki vaimonsa toisella reissullaan ja alkoivat rakentaa kotia. Samalla muuttui myös sukunimi, kun ei enää kaupungissa voinut esiintyä Juhanpoikana. Leino oli kuulemma tuntunut sopivalta ja sen he hyväksyivät. Velipuoli oli muuttanut kymmenkunta vuotta aiemmin ja otti silloin nimekseen vähän samantyyppisen nimen. Jääköön kuitenkin mainitsematta, koska he eivät jostain syystä sopineet yhteen.

Pian syntyi ensimmäinen poikakin ja elämä hymyili. Töitä löytyi rakentamisesta ja sitä Kustaa osasikin. Niin, eihän hän nimettömänä esiintynyt ja vaimonsa oli Hilda. Poika sai nimekseen Einari. Perhe kun kasvoi, niin piti saada isompi asunto ja se löytyikin.

Turusta löytyi töitä ja kun palkka oli pieni, niin matkat Kustaa kulki kävellen. Aikaisin piti lähteä ja taas illalla meni matkaan runsaasti aikaa. Myöhemmin Kustaa kertoi talvella olleen helpompaa, kun matkan voi tehdä kelkalla jäätä pitkin. Ihmetellen kuuntelin isoisän kertomuksia. Usein näitä hetkiä ei ollut, mutta kun kertoi, niin kaikki oli ihmeellistä.

Nuoret ja vireät ihmiset lisääntyi ja niin sai isänikin alkunsa. Kaikki meni ajatellusti, mutta kun tuli aika jolloin Oiva, eli isäni, aloitti koulun, siitä johtumatta alkoi veljes-sota, tai sisällis-sota, kuinka kukakin sen omaksuu. Kauheaa aikaa kumminkin.

Kustaa rauhallisena miehenä ei kumpaankaan osapuoleen ollut halukas, mutta Hilda olisi ollut halukas vähäosaisia puolustamaan. Kaksi poikaa kotona, niin katsoi kuitenkin parhaaksi olla osallistumatta. Tasapainoili asioitten kanssa, niin ettei joutunut minkäänlaiseen sanomisiin herraskaisten kanssa. Hildahan auttoi herrasväkeä kaikenlaisissa siivous- ja muissa aputöissä.

1918 vuoden loppupuolella tuli kuitenkin suruviesti Kustaan kotoa. Partio oli käynyt tarkastamassa siellä kaikki mahdolliset paikat, mihin olisi voinut piilotella aseita. Oli kuulemma tiedoittettu niitä sinne tuoduksi. Koko heinälatokin oli tyhjennetty. Mutta mitään ei löytynyt. Korjatut heinät oli kuitenkin jätetty ulos, josta sen joutui kotiväki takaisin latoon siirtämään.

Perunalaarin kanssa kellarissa oli käynyt samoin. Aineellista tuhoa ei kuitenkaan suuremmin syntynyt, mutta turhaa työtä senkin enemmän.

Kaksi päivää myöhemmin löytyi kuitenkin talon isäntä pihalta kuolleena illan pimeydestä. Takaraivoon oli isketty jollain kovalla ja mies makasi muutaman metrin sivussa vakituisesta tallipolusta.

Asiaa ei kuulemma tarvinnut enempää tutkia, koska isäntä oli kuulemma liukastunut ja lyönyt päänsä jäätikköön. Liukasta eikä jäätäkään kuitenkaan pihalla ollut. Oli kai sopivampaa jättää asian tutkinta sikseen, mutta epäiltäviä tekijöitä kuitenkin oli. Kumpi osapuoli sitten olikin kyseessä? Valkoisia nauhoja oli ladontutkijat kuulemma käyttäneet, ja jos olisi olleet punaiset asialla, niin olisivat kai vieneet sian mennessään.

Tästä tapahtumasta sitten tuli koko jälkipolvi leimatuksi ”Punikeiksi”. Kuka sitä oli ja kuka sen leiman halusi lyödä ja miksi? Siinäpä kysymys-sarja.

En yhtään ihmettele, vaikka ajatukset olisi kuitenkin siihen suuntaan kääntyneet, kun kaikilla oli halu puolustaa heikompaa. Suru painoi jokaisen mieltä, ja kai kostonhimokin pyrki jonkun mieleen.

Mitä kosto olisi siinä tilanteessa kuitenkaan ketään auttanut?

Oiva-isäni oli pienikokoinen ja ”syyneissä” hänet oli vapautettu palveluksesta, mutta kun muutama vuosi kului ja alkoi Talvisota. Oivalla oli tuo armeija käymättä, vaikka oma halu oli alokkaaksi mennäkin, mutta siinä vaiheessa häntä tarvittiin kuitenkin kotirintamalla. Palokunta-aate oli hänelle läheinen ja siinä tehtävässä hän palveli tuon sodan ajan. Perään kuulemma monet katsoi, kun terve mies kotona liikkui, vaikka toiset taisteli kylmyydessä.

Vääräaatteiseksi oli kuulemma leimattu, kun ei maanpuolustukseen huolittu.

Välirauhan aikana hänet kuitenkin kutsuttiin asepalvelukseen ja koulutuspaikka oli Pori. Jatkosota oli kai silloin jo suunnitelmissa ja kaikkia tarvittiin ja kokoakin miehelle oli yllättäen noina vuosina kertynyt. Rintamalle lähtö oli raskas tehtävä, sillä vaimo ja kolme lasta jäi kotiin. Tämä sama asetelma oli monelle, jos ei kaikilla. Naantalilaismiehiä komennettiin Hangon rintamalle, jossa tehtävänä oli ajaa vihollinen pois välirauhan sovinnon yhteydessä luovutetulta niemeltä.

Tykistötulella pehmittivät vihollista ja joitain lähisaaria vallattiin. Tuolla ei kuulemma ketään enää punikeiksi kutsuttu. Kotirintamalla kuitenkin saimme kokea siihen viittaavaa. Lähinaapurissamme asui Suojeluskunta-aatteen omaksunut henkilö, joka jakoi lähialueen lapsille hallussaan olevaa aineistoa ja meillekin annettiin suikat. Suikat päässä mentiin kotiin äidille näyttämään saatuja komeuksia. ”Nuo viette heti takaisin”, oli komento. Yritimme toimia neuvon mukaan, mutta takaisin ei niitä otettu.

”Jokaisen on opeteltava maanpuolustusta ja niissä suikissa on sen siemen.” Tuima komento ja sitä toteltiin. Isän käydessä lomalla hän piiloitti suikat, mutta äiti oli pehminnyt asialle ja antoi ne taas meille. Suurin syy niitten käyttämiselle oli kuitenkin se, kun kaikilla muillakin pojan-naskaleilla oli suikat päässä. Kai välttääksen sitä leimautumista, hän antoi meidän niitä käyttää, vaikkei oikein niitten sotaan liittyvää asiaa hyväksynytkään. 

Sota loppui ajallaan ja miehet aloitti työsarkansa, kuka sitä jostain sai. Isämme oli kirvesmies jo ennen sotaa ja niitä töitä löytyi jonkin verran.

Alkoholi oli se, mitä miehet eivät olleet pitkiin aikoihin saaneet, mutta jostain sitä kuitenkin keksivät ja oikeasti nauttivat sitä juoden. Eihän se ollut kaiken puutteen keskellä oikein suotavaa, mutta pitkä rintamareissu ehkä antoi vähän omia vapauksia. Raittiusväki ei siitä tietysti pitänyt, mutta asianomaisille ei kuitenkaan siitä kerrottu. Meille naskaleille kuitenkin senkin juomisen paheet tuotiin ilmi.

1946 kesällä pidettiin TUL:n liittojuhlat ja niihin mekin veljeni kanssa otettiin osaa. Pitkin talvea käytiin voimisteluharjoituksissa Työväentalolla.

Oltiin koulussa opittu tuntemaan paljon kavereita ja tuntui kuin kaikki olisivat käyneet samoissa harjoituksissa. Niin ei kuitenkaan ollut, mutta työväestön lapset ja aikuisetkin siellä kävivät oikein joukolla. Olihan odotettava tapahtuma suuri ja pääsi Helsinkiin esiintymään. Toiset aatteet oli aikuisilla kuitenkin tärkeämpänä, mutta me lapset ei sitä silloin tajuttu, eikä niistä asioista meille edes puhuttu.

Suikat jakanut Suojeluskuntamiehellä oli kolme poikaa, meitä jo vuosia vanhempia. Kerran he sattuivat paikalle kun veljeni kanssa menimme taas harjoituksiin ja nyt meillä oli mukana jo esiintymisasutkin. Poikien voimisteluun kuului asun lisäksi vielä kädessä pidettävät kaksiosaiset melaa muistuttavat puiset viitat. Niitä heiluttaessa liikkeet tuli näyttäviksi. Nämä mainitut kolme poikaa kiinnostui niistä kovasti ja ne otettiin meidän käsistä ja heiluttivat niitä laulaen. ”Köyhä Suomen kansa kraappi pussejansa”. Laulu katkesi kuitenkin lyhyeen, kun naapuritalon ovi avautui ja ulos astui isokokoinen mies.

Vieläkin muistan ne poikien liikkeet kun melojen heiluttelu loppui ja jalat antoi kyytiä veljeksille.

Ajatuksia siitä kuitenkin jäi. Miksi tuollainen laulu ja ketä siinä tarkoitettiin? Tuo köyhä sana sai kuitenkin ajatukset siihen uomaan, että väki oli jaettu rikkaisiin ja köyhiin.

Kotona asiaa kerrottiin ja sen suurempia kommentteja ei asiaan annettu, mutta isän sanat asian päätteeksi muistan aina. ”Sika kun teurastetaan, niin siitä eivät nauti.”

Mainittu Suojeluskuntamies oli kansakoulun johtajaopettaja. Kovasti kiivas ja jämti. Sodan jälkeen tuli Yhdysvalloista koottua avustuspaketteja maahamme ja niitä jaettiin koulussakin. Luokkiin oli jaettu erilaista tavaraa ja oli määrä, että kaikki saavat jotakin. Näinhän kävikin. Opettaja jakoi jonossa kulkeville lapsille käteen jotakin. Mitä kukin sai, en muista, kuin että edelläni oleva poika sai puvun. Minun vuoroni oli seuraavana, sain paksut kumiset kengänpohjat.

Saatesanatkin muistan. ”Noilla kävelet viel’ pitkälle.”

Siitä tilaisuudesta en sitten muuta muistakkaan, mutta edelläni kulkenut poika oli upseerin lapsi.

Kengän pohjat on vieläkin tallella, kun niihin sopivia kenkiä ei vielä ole löytynyt. Puukenkiinkään ei niitä voinut naulata.

Ikäni muistan sen talven, jona opettaja kiusasi minua. Hän meni aamulla potkukelkalla kouluun, kun kelkka kulki hyvin, mutta iltapäivällä hän aina komensi minut viemään hänen kelkkansa takaisin kotiin. Potkukelkka oli iso ja painava ja katu sulana jäästä ja lumesta. Opettaja kulki hieman jäljessä ja aina lähellä hänen kotia hän käveli vierelle. Katsoi tuimasti minua ja kerran hän sanoi. ”Jokaisen on joskus lunastettava paikkansa.” Hän oli jyrkkä luokkarajojen ylläpitäjä.

Toisella kerralla hän viittasi isääni ja isoisääni sanomalla. ”Alkoholilla ei kasveta isoksi.” Molemmilla oli tapana nauttia tuota ainetta.

Keväisin hänen piti pitää urheilutunnit ulkona ja jokseenkin aina mentiin hänen kotinsa lähelle kallioille ja siellä piti jakaa pojat kahteen ryhmään ja tunti vietettiin Pumsotaa harjoittelemalla. Itse hän meni kotiinsa. Sotaleikin alkuun hän usein korosti

Kuinka hyvä miehien on osata sotia. Isoimmat pojat nimitettiin aina kapteeneiksi ja joukkueet oli valkoisia ja punaisia. Kapteenit valitsi aina joukkueet ja tunsivat kyllä tarkasti jokaisen suvun taustat ja niin joukkueet oli usein täsmälleen samoja.

Loppuaikani meni koulussa niin sanottujen jatkoluokkien parissa. Kun koulunkäynti ei oikein miellyttänyt, niin kerran luin lehdestä paikallisen tehtaan ilmoituksen, jossa haettiin juoksupoikaa.

Ilmoitus oli ollut lehdessä jo ennenkin, mutta ei ilmeisesti ollut hakijoita, niin se uusittiin toistuvasti. Sain paikan, vaikken ollutkaan täyttänyt vielä viittätoista vuotta, joka oli ikärajana. Sovittiin työajaksi neljä tuntia päivässä, että ehtisin ensin käydä aamupäivällä koulussa.

Näin menikin jonkin aikaa, mutta työ kiinnosti minua enemmän, kuin ainainen opiskelu, joka oli melko säännöllisesti uskonto, lukeminen ja laskento. Tätä rytmiä oli jo käyty vuosia.

Usein menin aamulla jo suoraan töihin ja unohdin koulun. Opettaja tietenkin huomasi muutoksen ja kerran kysäisi poissaolojen syytä. Ilmoitin kiireiden johtuvan Sotakorvausten valmistusten viivästymisestä ja tämän hänkin hyväksyi.

Kertoi työnteon olevan tärkeää ja kehotti minua hakeutumaan Turun ammattikouluun. Vihjaisi kuitenkin lopuksi. ”Punikin penskat oppii siellä työnteon.” Sanoma kyllä meni perille, mutta jäi se loppukaneetti kuitenkin kaivertamaan mielialaa. zsPääsinkin Ammattikouluun ja niin lopetin juoksupojan hommat sikseen. Kyllä siinäkin hommassa huomasi yläluokan olevan toisia ylempänä.

Kerronkin vielä pienen episodin, kuinka kateus tuli esiin siinäkin hommassa ja juoksupoika sai huomata paikkansa. Työnjohtaja huomasi juoksupojan käyttävän kovasti kulunutta ja huonokuntoista polkupyörää. Sillä piti kuljettaa useinkin isoja kuormia tavaraa, milloin postiin, rautatielle, linja-autolle ja kangaspakkoja ompelijalle. Työnjohtaja hommasi juoksupojalle uuden pyörän ja se olikin asiallinen ja juuri siihen hommaan suunniteltu. Tehtaan johtaja kuitenkin huomasi asian ja otti uuden pyörän omaan käyttöönsä ja ilmoitti tallissa olevan pyörän, johonka voi asentaa etuosaan tavaratelineen. Kateus tuli siinäkin esiin eikä juoksupoika saanut ajaa kiiltävällä polkupyörällä. Johtaja ei kuitenkaan koskaan ajellut valtaamallaan pyörällä metriäkään.  

Arkaillen aloitin uuden koulunkäynnin Turun Ammattikoulussa. Uutena tuli jokapäiväinen edestakainen junamatka. Siihen kuitenkin tottui pian.

Oppilasmäärä oli koulussa iso ja jokseenkin kaikki tuntemattomia. Hyvin ilmeistä kuitenkin oli: kaikki todennäköisesti työläisperheiden poikia.

Pian siellä sai huomata, ettei siellä kukaan ollutkaan toisistaan erottuva oppilaana, niin kuin kotoisessa kansakoulussa. Minullakin oli puseron hihat parsittu, kun kuluivat puhki pulpetin pintaa hangatessa. Kukaan ei asiasta huomauttanut eikä mihinkään luokkaan kuuluvaksi haukkunut.

Ammattiopissa erottautui alan taitajat ja siinä erottautuivat eri tehtäviä saaneet. Kuitenkaan kukaan ei toisia pilkannut, vaikka työn jälki oli usein korjaamisen tarpeessa.

Urheilussa sain uusia ystäviä ja koko koulu tuli minut tuntemaan saavutusten johdosta. Jos ei muuten, niin kuitenkin koulun vuosijulkaisun yhteydessä olleesta kertomuksesta ja isosta valokuvasta. Koulusta ei ole pahaa sanaa sanottavana, eikä myöskään koulun oppilaista. Mukavia kavereita.

Koulunkäynnin jälkeen alkoi työsarka. Ensimmäisessä työpaikassa ei ollut muuta luokitusta kuin työnjohto ja työntekijät. Oli siinä kyllä korkea aita välisssä.

Saman aikaisesti tietysti jatkui urheilu-ura. Siinä saavutukset kyllä huomattiin ja uteliaita riitti. Itse suorituspaikoilla kuitenkin oli asiat toisin. Oman seuran väki hyväksyi jäsenensä hyvin, mutta toiseen liittoon kuuluvat katsoi kuitenkin saavutuksia vähätellen. Liittojen välinen yhteistyö kun oli satunnaista. Saavutusten parantuessa kuitenkin alkoi mielenkiinto kohdistua minuun ja veljeeni. Laittoivat paikallisen puuhanaisen matkaan. Hänet tunnettiin periksiantamattomana tahtoihmisenä. Hän tulikin kerran aina kotiimme asti. Olin juuri työstä tullut ja pesin käteni ja kasvoni pesuvadissa olleella vedellä. Nainen selitti jo äidin kanssa sopineen meidän siirtymisestä paikalliseen porvariseuraan ja enää tarvitaan vain jäsenkirjan hankinta. Arvasin rouvan valehtelevan koska äitimme ei koskaan meitä myisi meidän mielipidettä kuulematta.

Menin rouvaa ovelle vastaan pesuvati kädessä ja vesi siinä loiskui. Työnsin naisen ulos vati vyötäröllä enkä mitään vastannut hänen tarjoukseensa. Kovaa mutinaa vain kuului kun hän kääntyi ja laskeutui alas portaita. Heitin veden vielä perään, mutta kuitenkin niin ettei hän siitä kastunut.

Turussa myös tuli kilpailun jälkeen ison seuran mahtimies pyytämään heidän seuraansa, koska siellä oli kuulemma kaikki alueen tekijät. Tiesin asian kuitenkin olevan toisin. Kotokentällä sitten jälkeenpäin sain kuulla ettei punikin pennut uskalla mitata taitoaan heitä vastaan. Yhteistyösopimukset kuitenkin kielsi sellaiset toiminnat. Halusimme olla solidaarisia aatteelle ja liittokavereille, joita ei valittu edes Olympialaisiin, vaikka tulokset siihen kuitenkin kelpuuttivat.

Puniikin pennuiksi mainitsi mies, jolla oli tiedossa meidän juuret ja ne oli täsmälleen samat mitkä hänelläkin. Suku oli yhteisellä päätöksellä lähtenyt samaan aikaan Naantalista työtä hakemaan. Rakensivat yhteisen talonkin, mutta ”akat” riitaantuivat sitten aatteiden vuoksi.

Isäni oli luottamusmiehenä -50 luvulla, piti päiväkirjaa kalenterissa, on karmeaa luettavaa, vaikka elettiinkin olevinaan sivistysvaltiossa.

 

Rauha kaikkien tomuille, on muistoja joita ei kaikkia ymmärrä, mutta ihmetyttää.

Raimo

20.7.2020

Raimo Leino

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Mikä on Naantalin Työväenyhdistys?
Mitä on sosialidemokratia?
Lue tästä
Esittely

Naantalin sosiaalidemokraatit tiedottaa

Blogi

Seuraa somessa