Naisasia on kova juttu, mutta sittenkin toissijainen, kun arvioidaan EU:n tulevaisuuden kannalta näköpiirissä olevia ratkaisuja.
Viikoittaisten neuvottelujen jälkeen eurooppalaiset johtajat ovat ilmoittaneet, että he ovat valinneet EU: n uuden huipputason. Ensimmäistä kertaa kaksi Euroopan tärkeintä toimielintä johtaa naisia.
IMF: n toimitusjohtaja entin oikeistohallituksen valtionvarainministeri Christine Lagarde on Euroopan keskuspankin päällikkö, kun taas Saksan puolustusministeri EPP:n Ursula von der Leyen on johtanut Euroopan komission, EU: n toimeenpanevan johtajan.
Kumpikaan ei ollut puolueiden esittämiä eivätkä ennakkosuosikkien joukossa.
Belgian pääministeri liberaali Charles Michel tulee Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi, kun taas Espanjan ulkoministeri sosialidemokraatti Josep Borrell on ulkosuhteiden korkea edustaja.
Saksa ja Ranska tarkemmin sanottuna Merkel ja Macron näyttivät suurten maiden voimaa ja samalla Merkelin poismenouutiset tulivat osoitetuksi ennenaikaisiksi.
Eurooppa on (mytologian mukaan) nainen ja tasapainoinen, sanoi nykyinen neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk, joka toivottavasti nyt innostuu taistelemaan Puolassa liberaalimman linjan puolesta.
Euroopan Parlamentti joutuu tuskailemaan tämän asian kassa. Kärkiehdokas idealla pyyhittiin pöytää ja erityisesti asia sapetta sosialisteja siksi, että Frans Timmemans joutui sähköjäniksen rooliin Saksan ja Ranskan pelissä, jossa näytti tärkeimmäksi nousevan kasallisuus eikä osaaminen.
Frans Timmermansin kunniaksi nousee se, että hän komission varapuheenjohtajana oikeus ja demokratia-asioissa on osoittautunut niin periaatteelliseksi, että hän sai kovan vastustuksen itäisten maiden kansallismielisten orbanien ja kumppaneiden keskuudessa.
Mutta onko tämä tässä?
Nimet ovat nimiä ja tietenkin niiden takana ovat linjat : Komissionpuheenjohtaja on varmaan Merkelin linjoilla siis talouden haukkalinjoilla kannalla. Hän on Eurooppa-puolustuksen kannattajia ja toivottavasti hänessä on Merkelin ihmisyyslinjasta tarttunut jotain.
Christine Lagarde on tiukan johtajan maineessa. Jenkkilakifirman vetäminen ranskalaiselta on melkoinen näyttö. Hän on IMF:n johtjana ollut tiukan kuripolitiikan kannalla ja siksipä voisi arvella, että Merkel sai ranskalaisen saksalaismielisen vetäjän EKP:n pääjohtajaksi. Miksi Macron on tällä kannalla on arvoitus, jonka ratkaisu voi olla välipuheessa Lagarden kanssa.
Eli EKP:n pääjohtaja tulee olemaan kovassa ristipaineessa – ja nyt kysymys kilpistyy Christine Lagarden persoonaan ja tietenki EKP:n neuvostoon. Tässä suhteessa vosi ajatella, että Lagarden yhteistyökumppanilla Olli Rehnillä voi olla vaikutusta tai sitten ei. Aika näyttää.
