Mikko Rönnholm

Mikko Rönnholm

Sosialidemokratian linjaksi: Keskitien radikalismi

Kaikkien talous Kapitalismin muutos Martin Sandbu 20200704

Tällä palstalla on seurattu FT:n  Martin Sandbun ilmaisia lounaita artikkelisarjaa. FT taloustieteen kommentaattorin uutta kirjaa  ”Economics of Belonging: Radikaali suunnitelma voittaa takaisin syrjäytetyt ja saavuttaa hyvinvointia kaikille”  on lukematta. Hänen artikkeli hahmottaa keksitien radikaalia ohjelmaa hyvin perustein ja siinä olisi sopivaa linjausta  sosialidemokratian suunnalle. Ohjelma voi olla radikaali ja toteuttamiskelpoine kun ei sorruta perustelemaan, mitä me sanoimme ja kun ei kaiveta perusteluikis menneitä mestareita. Alla on käännös Sanbun artikelista

Miltä tämä keskitien radikalismi näyttäisi tänään?

Se ei luopuisi globalisaatiosta. Sen sijaan, jotta voidaan paikata taloudelliset vääristymät, jotka olemme antaneet syntyä viimeisten 40 vuoden aikana, katson, että tällaisella ohjelmalla olisi saavutettavissa viisi tavoitetta.

1. Ensinnäkin se poistaisi liiketoimintamallit, jotka perustuisivat alhaisen tuottavuuden (ja siten matalapalkkaisen) työvoiman käyttöön, ja valjastaisi automaation sen sijaan, että se vastustaisi sitä. Tämä tarkoittaa sitä, että korkeamman tuottavuuden työt voivat kilpailla olemassaolosta. Skandinavia on jo pitkään osoittanut, miten tämä voidaan tehdä: korkeat palkat jakelun alaosassa kannustavat työnantajia automatisoimaan ja lisäämään tuottavuutta, kun taas korkea taitotaso ja aktiivinen työmarkkinapolitiikka auttavat työntekijöitä vaihtamaan työpaikkoja usein ja sopeutumaan teknologiseen kehitykseen.

2. Toiseksi ohjelmalla pyrittäisiin siirtämään enemmän työmarkkinariskiä työntekijöistä työnantajiin ja hyvinvointijärjestelmään. Tämä tarkoittaa vähemmän suvaitsevaisuutta ailahtelevia tuloja kohtaan, jotka vaikeuttavat ihmisten suunnitella, kouluttautua ja etsiä uutta ja parempaa työtä. Ja se tarkoittaa välttää aggressiivinen tarve testaamista ehtona eduille, joka yhdistettynä veroihin, jättää monet alemman keskituloiset niitä vaille, koska tehokas marginaalinen tuloveroaste voi nousta 80 prosenttiin tai enemmän.

Yhdessä nämä kaksi periaatetta viittaavat korkeampiin vähimmäispalkkoihin, yleiseen perustuloon (tai vähemmän vastikkeelliseen tai negatiiviseen tuloveroon), reippaaseen koulutuksen julkiseen rahoitukseen ja työmarkkinoiden liikkuvuuteen myönnettävään julkiseen apuun sekä työnormien tiukkaan täytäntöönpanoon.

3. Kolmanneksi voimme uudistaa veroja torjuaksemme taloudellisia eroja sen sijaan, että sitä lisätään. Se tarkoittaa alentamista veroja, jotka rankaisevat työnteettämistä. Tämän korvaamiseksi sekä negatiivisen tuloveron ja hyvin toimivia työmarkkinoita tukevien politiikkojen kustantamiseksi on muita veroja nostettavia. Parhaita ehdotuksia ovat nettovarallisuusvero – joka toisin kuin muut pääomaverot suosisi niitä, jotka käyttävät pääomaansa tuottavimpaan käyttöön – ja poistaisi monikansallisen verotuksen ammottavat porsaanreiät sekä lisää hiilidioksidipäästöistä saatavat verotulot ilmastohaasteen mukaisesti. Erityisen lupaava ehdotus on ”hiilivero ja osinko”, jossa korkeammasta päästöverosta saatavat tulot maksettaisiin yleisenä perustulona. Laskelmat osoittavat, että tällainen politiikka kohtelisi köyhempiä kotitalouksia huomattavasti paremmin, vaikka polttoaineen hinnankorotukset on otettu huomioon.

4. Neljänneksi makrotalous- ja rahoitusalan politiikkaa voidaan uudistaa tukemaan huonommalle jääneitä. politii. Tämä tarkoittaa ylläpitää ”korkeapaineinen taloutta”, joka luo työpaikkoja, sillä tiedämme, että marginaaliseen asemaan joutuneet irtisanotaan ensin taantumassa ja palkataan viimeisinä talouden elpyessä. Hallitusten ja keskuspankkien on vauhditettava kysyntää voimakkaasti pitkään yhteiskuntien sulkemisen päättymisen jälkeen, ja velat on organisoitu uudelleen, jotta ne eivät estä investointeja.

5. Viidenneksi, ja haastavin, voimme pyrkiä kääntämään keskuksien ja reuna-alueiden välisiä eroja. Edelliset neljä tekijää auttaisivat tässä asiassa. Tarvitaan kuitenkin enemmän poliittisia toimia, jotta alueille voidaan mahdollisuuksien mukaan antaa kriittinen massa osaamistyöpaikkoja, jotta ne voivat olla kytkettävissä taloudelliseen toimintaa johtaviin kansallisten keskuksiin.

Nämä ovat suuria muutoksia. Mutta, kuten ekonomisti Branko Milanovic väittää, yksi seuraus pandemiasta on, että voimme ennustaa luottavaisin mielin, että  ”taipumusta on kohti suurempaa valtion roolia monissa maissa”.
Jotkut poliitikot ovat omaksumassa tätä innokkaasti, ainakin retorisesti: tällä viikolla, Boris Johnson ja hänen kollegansa tarjoavat itsensä myöhempien aikojen Roosevelteiksi, ja nimenomaisesti vertasi niiden tasoitus-esityslistaansa FDR: n New Dealiin. Hallitukset kaikkialla ovat jo menneet poikkeuksellisiin toimiin pysäyttääkseen pandemian ja tasoittaakseen sulkemisen taloudellisia seurauksia.

Tämän kokemuksen jälkeen, kuten Ranskan presidentti Emmanuel Macron on kysynyt ja  viitannut ilmastonmuutokseen: Vieläkö kansalaiset hyväksyn väitteet, joiden mukaan laajamittaisia poliittisia muutoksia on liian vaikea saavuttaa?
Sattumalta tapahtunut radikalisoituminen voi hyvinkin johtaa keskustapuolueita houkutukseen tehdä äänestäjille kunnianhimoisempia tarjouksia. ”Kun ihmiset ovat onnettomia, he menevät äärimmäisiin valintoihin”, poliittinen tiedemies Catherine De Vries sanoo. Populistien menestys, hän lisää, oli ”tarina siitä, miten valtavirran puolueista oli tullut Tweedledee ja Tweedledum”, (lastenlorun mukaan nämä kaksi olivat toistensa kolmiulotteisia kopioita ei siis näkyviä eroja tarkoittaen, että puolueilla ole ollut mitään ideologiaa.)

Keskitein puolueet  ”voisivat keksiä itsensä ottamalla selkeämpiä kantoja”. Pandemia, joka aiheuttaa laajalle levinneitä taloudellisia vahinkoja jo polarisoiduille yhteiskunnille, tulle epäilemättä johtamaan radikaaleihin poliittisiin toimiin. Aiomme selvittää, mitä varten – ja kenen hyväksi – tähän  radikalismia tullaan käyttämään.

On itsestään selvää , että pohjoismaisesta taustastaan huolimatta Martin  Sandbun lähtökohta on anglosaksinen ja suurten kapitalististen länsimaiden näkökulma. Mutta siltä suunnalta  ovat aikaisemmat talouden eriarvoisuuden opit meillekin tulleet. Joten on hyvä huomata – eikä Suomessa ole liikaa ollut puhetta, että kapitalistinen maailman ajattelevat ihmiset ymmärtävät vahoilla linjoilla jatkamisen mahdottomuuden. Suuntaa on muutettava.

Talouspolitiikan isänmaallinen – ala Puttonen – kysymys ei ole velanmäärä, joka lapsille jätetään, vaan peruskysymys on  -ala Korkman – se, mitä eväitä lapsillamme on pärjätä tulevassa maailmassa.
Heillä pitää olla toivoa ja heidän on koettava olevan osaavia kansalaisia, jotka itse päättävät yhteiskuntansa kehityksestä.

 

Mikko Rönnholm

Mikko Rönnholm

Säätiön puheenjohtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Mikä on Naantalin Työväenyhdistys?
Mitä on sosialidemokratia?
Lue tästä
Esittely

Naantalin sosiaalidemokraatit tiedottaa

Blogi

Seuraa somessa