Mikko Rönnholm

Mikko Rönnholm

Populismin hinta? Mitä voidaan tehdä?

Populismistakirjoja20181025

Populismin hinta otsikolla kirjoittaa Marin Wolf ja aloittaa
kirjallisuustarkastelun yhteen vetämällä, että

Anti-eliitti liikkeiden nousu uhkaa liberaalia demokratiaa
ja maailmanlaajuista kapitalismia ja sitten hän kysyy: Onko talousuudistus
vastaus?

Populistiset voimat ovat nousussa transatlanttisessa
maailmassa. He antoivat äänestyksen Brexitille Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Donald Trumpin valinnasta
Yhdysvalloissa ja Italiassa Liigasta ja Viiden tähden populistipuolueesta.
Autoritääriset populistit hallitsevat Unkaria ja Puolaa. Oikeistovaihtoehdon
Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle) on nousussa Saksassa.
Populistit ovat myös menestyneet Itävallassa, Ranskassa, Alankomaissa ja
Ruotsissa.

Kaikkien näiden liikkeiden yhteinen punainen lanka on
liberaalin demokratian, (teknokraattisen) asianmukaisen hallinnan ja
maailmanlaajuisen kapitalismin synteesin mukaisen nykyajan länsimallin
hylkääminen. Se on vallankumous järjestelmää vastaan. Tämä muutos voi myös osoittautua historialliseksi
käännekohdaksi, joka poistaa liberaalin demokratian tai globaalin kapitalismisin
tai molemmat. Se, osoittautuuko lopputulos radikaaliksi, riippuu siitä, miten
instituutiot vastaavat ja miten talous ja politiikka kykenevät avautumaan.

Kolmesta tarkasteltavasta kirjasta löytyy
tärkeitä yhtäläisyyksiä, mutta myös valaisevia eroja siitä, miten he
analysoivat mitä tapahtuu.

· 
Barry
Eichengreen
on erinomainen taloushistorioitsija, jossa yhdysvaltalainen
kielenkäyttö on Yhdysvaltain politiikan eliitin jäsenten enemmistön
”liberaalisia” näkemyksiä.

· 
Robert
Kuttner
opettaa Brandeikselle, mutta tunnetaan parhaiten toimittajana,
jolla on voimakkaasti ”sosiaalidemokraattiset” tai
”demokraattisen sosialistin” näkemykset.

· 
Charles
Dumas
on brittiläinen makrotaloustutkija . Hän on epävirallinen ja usein syvälle
porautuva globaalin talouden analyytikko, TS Lombardin pääekonomisti.
Kaikki nämä kirjat auttavat valaisemaan tärkeitä, monimutkaisija ja usein
uhkaavan tuntuisia nykyhistorian osa-alueita.

Eichengreenin Populistinen kiusaus

Kirja on selkeä
analyyttinen historiateos. Hän jäljittää anti-eliittien liikkeitä, jotka usein
ovat olleet täynnä muukalaisvihaa ja autoritaarisuutta viimeisten kahden
vuosisadan aikana Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Hän selittää näiden liikkeiden
juurien olevan ”taloudellisen turvattomuudessa, kansallisen identiteetin
uhkassa ja vastuuttomassa politiikassa”. Hän myös väittää, että tällaisten
liikkeiden nousu ”voidaan estää taloudellisilla ja poliittisilla
uudistuksilla, jotka poistavat häiritseviä huolenaiheita”. Klassinen
esimerkki onnistuneesta uudistuksesta populismille alttiina autoritaarisuudelle,
oli 1930-luvun Franklin Delano
Rooseveltin
NEW DEAL (uusi jako).

Kirjoittaja kysyy, onko uudet välttämättömät uudistukset poliittisesti toteutettavissa tai
ehtivätkö ne riittävän nopeasti tuottaa hedelmää tarpeeksi populistisen
vuoroveden pysäyttämiseksi.
Eichengreen päättelee, että huolimatta
siitä, että USA:ssa  on
vihamielinen suhtautuminen siihen, että
hallitus voi olla ratkaisu, ja  huolimatta EU: n teknokraattisesta hallintotavasta ja jäsenmaiden monimutkaisesta neuvottelusysteemistä, on näillä kuitenkin hyvät mahdollisuudet vastata uudistusvaatimuksiin. Sillä populisteilla,
jotka yleensä ovat välinpitämättömiä todellisuuden asettamilla rajoituksilla,
ei myöskään ole hyviä vastauksia. Hänen johtopäätöksensä on: Että ei ole  ”helppoja ratkaisuja” – voi olla
realistinen lopputulos, valitettavasti.

Kuttner. Voiko
demokratia selviytyä maailmanlaajuisesta kapitalismista
?

Kirja alkaa New Dealista ja Länsi-Euroopan sosiaalidemokratioiden
noususta toisen maailmansodan jälkeen
Yhdysvaltojen tukemana. Tässä onnistuneessa ratkaisussa, hän väittää, oli ominaista
nopea kasvu, täystyöllisyys ja ennennäkemätön tasa-arvo, demokratia yhdistettiin
kapitalismiin. Samalla kun talouksia integroitiin kaupan kautta hallitukset olivat tiukassa hallinnassa,
työmarkkinoita säänneltiin,
ammattiliitot olivat vahvoja ja ennen kaikkea rahoitusta säänneltiin.

Sitten Kuttner väittää, että tuli 1980-luvun tuhoisa vastavallankumous
ja sääntelemättömän kapitalismin uudelleen käynnistyminen. Tuloksena oli voimakaan
ja varakaan liike-eliittin vähvistuminen, ammattiyhdistystoiminnan romahdus,
työntekijöiden epävarmuuden lisääntyminen, epätasa-arvon nousu, taloudellinen
epävakaus sekä samanaikainen vaarallisesti populististen muukalaisvihamielisten ja autoritaaristen
asenteiden nousu yhä kasvavassa osassa väestöä.

Kun Eichengreen ehdottaa monenlaisia ​​järkeviä uudistuksia,
Kuttner kehottaa panemaan kapitalismin takaisin häkkiin. Uudistunut
järjestelmä, hän päättelee, ”tulee olemaan joko enemmän autokraattinen ja pääoman hallitsema – tai demokraattisempi ja vähemmän
kapitalistinen”.

Dumas Populismista
and Taloudesta

Kirjoittaja tarjoaa vähemmän politiikkaa ja enemmän globaalia makrotaloutta. Kirjassaan hän
ehdottaa, että poliittisia viime vuosikymmenen takaiskujen juuret ovat kolmessa
maailmantalouden muutoksessa:
1) Maailmantalouteen tuli miljardeja halpoja työntekijöitä Kiinan ja sittemmin Intian avauduttua samalla kun Neuvostoliiton imperiumi romahti;
2) Teknologinen muutoksessa; ja
3) ennen kaikkea ”Euraasian” säästöjen ylijäämät, joita on
kasaantunut tarkemmin sanottuna Pohjois-Eurooppaan Saksaan ja Itä-Aasiaan Kiinaan ja Japaniin.

Nämä ylijäämät auttoivat vastakkaisia siis alijäämämaita erityisesti
Yhdysvaltoja ja syrjäisiä maita Euroopassa. Tämä asetelma ​kannusti löyhään rahapolitiikkaan ja johti taloudellisia ylilyönteihin, jotka päättyivät väistämättä valtavaan finanssikriisiin. Saksan
suuret rakenteelliset ylijäämät ovat erityisen ongelmallisia euroalueella,
koska käytettävissä ei ole toimivaa sopeuttamismekanismia. Joten ylijäämät
siirtyvät muualle maailmaan heikon euron kautta, mikä heikentää vähemmän
kilpailukykyisiä talouksia, erityisesti Italiaa ja johtaen pysyvä lamaan.

On mahdotonta tehdä täyttä oikeutta kolmesta innostavasta
kirjasta. Kirjoittavat esittävät
kuitenkin yhteisesti vähintään viisi suurta kysymystä.

Ensinnäkin, kuinka
pitkälle taloudelliset voimat ohjaavat populistisen vastavallankumouksen?


Kaikki kolme tekijää ovat – mielestäni perustellusti – samaa mieltä kanssani siitä,
että taloudellinen kehitys selittää suurta osaa eliittiä vastaisuudesta. Kaikki
kolme selittivät tyytymättömyyden johtuvan pitkäaikaisesta epäsuotuisasta
suuntauksesta, joka on kriisien jälkeen pysäyttänyt vähemmän koulutettujen
työläisten tulojen kehityksen.

Vaikka ahdistuneisuus ja identiteettien kysymykset ovat
merkittäviä, niin niillä on selkeästi yhteys taloudellisiin olosuhteisiin ja ne
vaikuttavat entistä voimakkaammin taloudellisen turvattomuuden aikoina. Miesten
ahdistus liittyy varmasti monien miesten aseman heikkenemiseen. Jälleen kerran,
vihamielisyys eliittiä kohtaan on osittain seurausta eliitin taloudellisesta ahneudestaan
​​ja epäpätevyydestään. Ennen kaikkea pankkien tukemista ja pankkiirien tekemisiä
ei unohdeta eikä niitä anneta anteeksi, varsinkaan Yhdysvalloissa.

Yksi erityinen muutos vaikuttaa kuitenkin politiikkaan, joka
on merkittävä sen taloudellisiin vaikutuksiin nähden: Maahanmuutto.
Taloustieteilijät arvioivat yleensä, että maahanmuuton taloudelliset
vaikutukset ovat olleet vaatimattomia ja tasapainon kannalta hyödyllisiä. Mutta
ihmiset pelkäävät silmin nähden vieraalta tuntuvaa, varsinkin kun he ovat stressaantuneita.
Olen erittäin tärkeä tekijä, että USA:ssa ja sen ”henkisen liittolaisen”
Yhdistynyt kuningaskunnassa, jossa pelätään EU: n ihmisvirtaa Manner-Euroopasta
sekä erityisesti Välimeren kautta sinne valuneiden maahanmuuttajien ryntäystä. Ihmisillä on pelko siitä, että rajojen
ylitystä ei pystytä kontrolloimaan ja he menettävät ”heidän” oman maansa.

Laajemmin demokraattinen politiikka juurtunut – yhdistynyt –
kansalaisuuden käsitteeseen. Kansalaiset odottavat valtiolta, että heitä
suositaan muualta tulleisiin kansalaisiin nähden.
– Kuttnerin sosiaalidemokraattinen näkökulma tunnustaa tämän todellisuuden.
Yksilöllinen liberalismi pitää tätä vaikeampana. Tämä jännitys on erityisen vaikea EU:ssa.
– Eichengreen mainitsee 2015 -barometrin, jossa 52 prosenttia EU: n asukkaista
määritteli asemansa identiteettinsä pääosin kansalaisuutensa perusteella.
”Vain 6 prosenttia määriteltiin itsensä ensin eurooppalaisiksi ja toiseksi
oman maan kansalaisuuden, ja vain 2 prosenttia määriteli itsensä vain eurooppalaisiksi.” EU:ta
kohtaan ei tunneta suurta lojaalisuutta. Sen olisi toimittava. Liian usein,
etenkin euroalueen kriisin aikaan näin ei ole tapahtunut.

Toiseksi, mitkä ovat
näiden epätoivottujen taloudellisten muutosten merkittävimmät tekijät
?

On liioiteltua yhdistää ne globaalin kapitalismin viaksi ( tout court)
ilmiselvästi, kuten Küttner tekee.
Kaikki korkean tulotason maat ovat avautuneet maailmanlaajuisemmalle taloudelle
viimeisten 40 vuoden aikana. Mutta kaikki eivät kärsineet samanlaisesta
epätasa-arvon lisääntymisestä tai vähennyksistä valtion tarjoamiin julkisiin
hyödykkeisiin tai hyvinvointia palveluihin. Yhdysvallat on ollut näistä
näkökulmista hieman oma lukunsa. Valinnan mahdollisuuksinensa.

Tämä viittaa myös siihen, että erilaiselle politiikalle
olisi oltava mahdollisuudet. Yhdysvalloissa republikaaninen eliitti torjui muut
vaihtoehdot ja päätti keskittyä veronkevennyksiin ja lisääntyneeseen
liike-elämän vapauteen hyödyntäen samalla kulttuurisia ja rodullisia
huolenaiheita äänien keruussa. Tämä on päivitys vanhasta Etelä- valtioiden strategiasta
Jim Crow”. Trumpin oikeisto-populismi
on ollut luonnollinen seuraus tästä. Tämä on ollut hämmästyttävän menestyksekäs
poliittinen strategia, mutta hirveä niin suurella tasavallalla itselleen – kuin
myös muulle maailmalle.

Kuttner väittää, että
kaikki paha seurasi 1945-luvun jälkeisen sosiaalidemokratian hylkäämistä.

– Mutta se aika oli ollut
poikkeuksellinen ja se loi poikkeukselliset mahdollisuudet. Mutta tuottavuuden
kasvu oli jo hylätty 1970-luvulla, siis selkeästi ennen 1980-luvun liberalismin
nousua. Politiikan muutokset menivät liian pitkälle, kuten hän väittää. Mutta
status quo ei ollut silloin enää uskottava vaihtoehto.

Hän myös väittää,
että maailmankaupan kasvu ei tuonut oleellisesti etuja
.

– Tämä on aivan väärin. Kiinan ja Intian
nousu auttoi nopeimman ja laajimman äärimmäisen köyhyyden vähentämistä
maailmanhistoriassa. Ei ole epäilystäkään siitä, että kaupan avaaminen ja
ulkomaiset suorat sijoitukset olivat suurena tekijänä tässä.


Samalla tavoin Kuttner väittää, että
hyvien tuotantotöiden menettäminen liittyi kaikki kapitalismin saalistushankeisiin
ja liberaaliin maailmankauppaan
.

– Tämä on myös väärä arvio. Jokaisessa korkean tulotason maassa on nähnyt
valtavaa työvoiman siirtymistä teollisuudesta palveluihin ja tähän liittyen hyvien
työpaikkojen tilalle on vähemmän ammattitaitoisille työntekijöille töitä. Nämä
ovat olleet väistämättömiä muutoksia. Robottien ja keinotekoisen älykkyyden
tulevan nousun on tarkoitus edelleen nopeuttaa tätä kehitystä.

Sen sijaan Kuttner on oikeassa siinä, että epäonnistunut rahoituksen rajoitusten purkaminen, erityisesti lyhytaikaisten rajat
ylittävien pääomavirtojen salliminen lisäsi
sääntelyn porsaanreikiä
.

– Mutta tässäkin pätee; jos suuret maat halusivat säännellä rahoitusta tai verottaa
pääomia, ne voisivat varmasti tehdä niin. Ja edelleen, jos Yhdysvallat olisi
halunnut ottaa hallintaansa maan valtavan vaihtotaseen ylijäämän, se olisi
voinut tehdä niin.

Kolmanneksi, Mikä voi
olla seurausta populismin noususta?

Näemme monia erilaisia ​​mahdollisuuksia. Hyvänlaatuinen
olisi pyrkimys radikaaleihin uudistuksiin, jotka ottavat huomioon enemmistön
edut ja toiveet. Mutta populistien vihamielisyys saattaa muuttua sen sijaan
hyökkäykseksi kaikkia ihmisten ”tahdon” rajoituksia vastaa, mukaan
lukien teknokraattiset byrokratiat, vapaa lehdistö ja tuomioistuimet. Vallassa
olevien oikkujen mukaan päätettäisiin, mikä on oikein tai totta. Tämä tilanne
ei tällä hetkellä näyttä etäiseltä enää.

Ei ole sattumaa, että sääntöjen mukaiset globaalit
instituutiot syntyivät laillisten demokratioiden toimesta. Nämä ovat yhden
kolikon kaksi puolta. Kun mielivalta muuttuu normaaliksi, liberaali
kansainvälinen järjestys kaatuu. Sillä, mitä ihmiset tietävät ja ajattelevat, ei
ole merkitystä. Sellainen tilanne voi pian
olla edessämme.


Neljänneksi, Kuinka
voitaisiin populistiset voimat kanavoida hedelmälliseen eikä tuhoisaan suuntaan?

Kuten kaikki nämä tekijät osoittavat, on paljon uudistustarpeita.
Rahoitusjärjestelmä on edelleen vaarallisen hauras. Verojärjestelmä on tehtävä
tasapuoliseksi ja tehokkaaksi. Hallitukset voivat varmistaa laadukkaan
koulutuksen, hyvin kehittyneen infrastruktuurin ja tehokkaat oikeudelliset ja
muut toimielimet. Tärkeimmät vaatimukset ja mahdollisuudet pysyvät kotimaisina.
Kansainvälinen yhteistyö on myös välttämätöntä.


Olisi hyvä, jos uusi populismi pyrkii saavuttamaan nämä
asiat. Valitettavasti, kuten Eichengreen aivan oikein toteaa, se edellyttäisi että
ymmärrettäisiin, mikä on merkityksellistä, mikä ei. Se ei tarkoita, että kaikista ei voi syytää ulkomaalaisia ​​ja maahanmuuttajia.


Viidenneksi Lopuksi,
onko nyt jo liian myöhäistä?

Voimme toivoa, että saavutetaan uusi tasapaino, joka
säilyttää parhaan osan siitä, mitä me olemme perineet ja korjaamme pahimmat
epäkohdat. Sitä varten tarvitsemme kuitenkin parempaa politiikkaa ja viisaampia
poliitikkoja. Tämä tapahtui aiemmin, 1900-luvun puolivälissä, kuten Kuttner
korostaa, mutta vasta suurien katastrofien jälkeen.

Mitä tapahtuu
tällä kertaa? Se on suuri aikakauttamme ratkaisematon kysymys.

Yllä olen vapaasti referoitu Martin Wolfin kirjoitus uusista
pohtivista teoksista, joissa arvioidaan maailman tilaa pintaa syvemmältä; analysoidaan
ja ehdotetaan ratkaisuja.


Muutama näkemys.

Wolf näkee, että sosialidemokratian kulta-aika syntyi sodan
jättämille raunioille jälleenrakennukseen ja kommunismin pelon aikaan. Hän
lopuksi rivien välistä näyttää pelkäävän, että vielä ei ole tapahtunut mitään
niin hurjaa ja kurjaa, että vastaava käänne syntyisi nyt. Pikemminkin pelkona
on populismin vahvistuminen entisestään eli historiallisesti suuntaus, joka vallitsi
1930-luvun laman aikoina


Tämä johtuu siitä, että vihaiset ihmiset ovat menettäneet uskon ensinnäkin
maltilliseen uudistamiseen. Se tuntuu tehottamalta eikä aikaansaavalta.
Suurella osalla ihmisistä ei ole kyse absoluuttisesta kurjuudesta kuten oli
sodan jälkeen asian laita, vaan nyt kyse on suhteellisesta tilanteen huonontumisesta.
Tällaisissa olosuhteissa voidaan – kuten olen kuullut niin monen sanovan- antaa
opetus eliittiin kuuluville. Liian monet uskovat, että äänekäs hyvä tyyppi on toista
maata, kuin vanhojen puolueiden edustajat, jotka eivät ole saaneet mitään aikaa
paitsi etuja itselleen. On aika pistää
ylimieliset päättäjät aisoihin.
Välttämättä monet populisteja kannattavat eivät edes toivo heidän äänestämien populistien
nousevan valtaan, vaan ääni annetaan muistutuksena kuolevaisuudesta. Ja näin
tehtyään monet toivovat, että kyllä ne tylsät demarit sitten hoitavat kuitenkin
asiat. Mutta 1930-luvulla – ja sellainen aika voi olla nytkin lähellä – ,
että tilanne riistäytyi eikä paluuta normaaliin ollutkaan.

Martin Wolf toteaa,
että sosialidemokratian kulta-aika alkoi kääntyä itseään vastaan, jo ennen
uusliberalismin esiin marssia.

Tämä ei ole dialektisesti ajatellen väärin. On
nimittäin tunnistettava ja tunnustettava, että sosialidemokratia ja ay-liike eivät
voimiensa tunnossa osanneet lukea maailman merkkejä. Julkisen vallan kaikkivoipaisuuteen luotettiin
liikaa.  Entisestä vallankumouksellisesta
ay-liikkeestä tuli byrokratian tukipylväs omine suurine organisaatioineen. Tätä
vastaan syntyi vastavoima, joka halusi talouden vapauttamista holhouksesta ja
säätelystä. Markkinatalouden eduista oli näyttöä ja sanottiin, että ihminen
itse tietää parhaiten miten rahansa käyttää. Liberalistinen talouspolitikka onnistu
aluksi, kun korkean verotuksen alentamisen dynamiikka toimi kasvua tuoden. Mutta
vapaus toi myös eriarvoisuutta jota sitäkin perusteltiin, että sekin auttaa
kaikkia. Mutta vapauttaminen ei johtanutkaan vastuuseen vaan ahneuden ohjaamaan
yltiöpäisyyteen, joka uhkaa markkinoiden
toimivuutta ja jopa kapitalismin
oikeutusta. Finanssikriisi oli varoitus, jonka seurauksena palattiin säätelyn ja kohtuullisuuden
tielle, kun valtio siis veronmaksajat, joka on käytännössä sama kuin
työtätekevät kuluttajat  pelastivat järjestelmän.

Mutta oppi tuntuu nopeasti unohtuvan.
Jaa taas on vauhtia ja vaarallisia tilanteita niin paljon, että selvää aiheellista
hermoilua on ilmassa.
Ja nyt kuten Wolfkin esittää se suuri kysymys on:


Onnistummeko muuttamaan suuntaa ilman katastrofia?


Ja vastaus on, ettei kukaan tiedä, mutta yrittää kannattaa.

Mikko Rönnholm

Mikko Rönnholm

Säätiön puheenjohtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.

Jos olet kiinnostunut liittymään mukaan toimintaamme, tai jokin tuleva kunnallinen päätös Naantalissa askarruttaa,
Ota yhteyttä!

Naantalin sosiaalidemokraatit tiedottaa