Menneen viikon suuret tapahtumat olivat Sanna Marinin hallitus ja Britannian vaalit.
FT:n kuvakaappaukset antava aihetta pohtia.
Maailmalla Sanna Marinin uuden hallituksen ohjelmaa enemmän kiinnosti Sannan ikä ja kuva. Hallituksen politiikka ei ole vallankumouksellista; se ei liikuta mannerlaattoja. Naisvalta on uutta ja kuvauksellista. Huomionarvo nostaa toivon, että vääjäämätön oikeistokehitys voisi olla voitettavissa.
Suomessa luodaan kuvaan muutoksesta. Tietenkin sitä tekevät hallituspuolueiden johtajat kehumalla hallitusohjelmaa. Sillä taitaa olla kuitenkin vähemmän merkitystä, kuin sillä, että oppositiokin haluaa hallituksen politikankin näyttävän punavihreältä.
Tässä on perussuomalaisten innovaatio. He tietävät politiikan sisältö voidaan vielä hyväksyä, mutta identiteetti politiikassa ei haluta olla vasemmistolaisia. Ja tämä on Halla-ahon monotoonisen taktiikan kulmakivi sen ohella, että maahanmuutto on syynä eriarvoisuuden kasvuun ja turvattomuuteen siis kaikkiin ongelmiin. oppi-isänsä moneen kertaan kieltäneen Halla-ahon slogaani on perintöä Timo Soinin perusteettomalle oivallukselle: Missä Ongelma siellä EU
Jeremy Corbun ratkaisi brittienvaalit. Se liene kiistaton tosiasia. Jeremy Corbun sai nuoret vyörymään Työväenpuolueeseen. Hän johdonmukainen radikaalivasemmistolaisuus puolueen ikuisen oppositiomiehen maine innosti. Mutta sitten tuli arki ja vaalit: Brexit temppuilu ja kolmiloikkaa kohti sosialismia. Ei auttanut terveydenhuollon privatisoinnilla pelottelu eikä edes pörrötukka Boris Johnson.
Tässä on k
ova haaste Sanna Marinille.
Hänen ei tarvitse kiillottaa aatteen kilpeään. Hän on lähtökohdiltaan uskottava: Nyt hänen täytyy myös osoittaa, että hän ymmärtää, ettei hän opeta autotekniikka Nesteen miehille, vaan kuuntelee, mitä he siitä tietävät.
