Maailma kulloinkin heiluttavat asiat saavat kansalaiset kiinnittämään huomiota ainakin hetkeksi kaukaisiin yleisiin asioihin.
Kannanottoja ja keskusteluja seuratessa huomaa tietenkin, että meitä kaikkia vaivaa aina ristiriita vallan periaatteellisen moraalisuuden ja voiman itsekkyyden välillä.
Eurooppalaiset osoittavat närkästystään ja kertovat pettyneensä Joe Bidenin lupauksiin :” Amerikka on takaisin”. FT:ssä Philip Stephens analysoi kolumnissaan, että eihän tämä ollut mikään yllätys. eurooppalaisten olisi ollut aihetta miettiä asenteitaan ja valmiuksiaan ja koko Afganistanin tilannetta silloin, kun talibanin suistiin jenkkien koston varmistamiseksi vallasta 1.9.2001 iskujen jälkeen.
Hän tiivistää:
Tiedossa on ollut , että afganistanilaiset ovat pitkään torjuneet ulkomaalaiset, jotka haluavat määrätä uusia ratkaisuja. Niinpä, jos jokin on yhdistänyt länsimaiden viimeaikaisen johtajaryhmää, niin se on ollut historian huomiotta jättäminen.
Päättäessään käyttää kaikki voimansa Kiinan kanssa käytävään kilpailuun Yhdysvallat on jättänyt taakseen moraalisen korkean tason. Amerikka ei enää taistele niiden puolesta, jotka eivät taistele itsensä puolesta. Siinä ei ole tilaa arvoille. Mutta tältä reaalipolitiikka on aina ollu.
Afganistanin vetäytyminen tuskin antaa Amerikan ystäville aihetta luottaa Washingtoniin. Kuinka varmoja Naton liittolaiset voivat olla, että jos tulee kriisi Vladimir Putinin Venäjän kanssa, niin Valkoinen talo pitää Euroopan rajojen puolustamista Yhdysvaltojen elintärkeänä etuna?
Näitä asioita pohditaan meillä ja muualla eikä vähiten Baltian maissa. Suomi vaikka ei olekaan NATO:n jäsen on tietenkin luku sinänsä, koska olemme taistelleet ja vieläkin suomalisten asenne kuin myös suomalaisten asenne on vahva ja asevelvollisarmeija on suuri ja satsauksiinkin on ollut valmiutta eli puolustukseen on myös panostettu.
Mutta voi tällä olla vaikutusta vaikkapa juuri ajankohtaiseen hävittäjähankintaan. Uskotaanko turvallisuuspolittiisiin ulottuvuuksiin?
Mantereen johtajat käyttivät enintään millisekunnin ajan miettien, miten he voisivat tukea Afganistanin hallitusta ilman amerikkalaisia. Vakava pohdinta saattoi hyvinkin päätellä, ettei mitään ollut tehtävissä, mutta ainakin se olisi merkinnyt pienen askeleen pois fatalistisesta riippuvuudesta. Jonain päivänä Euroopan on myönnettävä, että vanha järjestys on ohitettu, ja ymmärrettävä, että suurvaltakilpailun aikakaudella suhteet liittolaisiin ja vastustajiin tulevat paljon karkeammiksi.
Turvallisuuspolitiikassa on aina pelkkiä ankeita vaihtoehtoja. Olen joskus fundeerannut tavallisena taavina, joka seuraa näitä asioita huuli vähintään puolipyöreänä, olisko ollut viisainta 1990-luvulla liittyä Natoon, kun heikko Venäjä olisi reagoinut vaisusti ja käytännössä sopuisasti, ja nyt Putinin hallinnon aikaan ehtinyt tietyllä tapaa tottua asiaan. Nyt on kaikki monimutkaisempaa. Putinkin heittää vaihtoehdoistamme läppää, taisteleeko tulevaisuuden Nato meitä vastaan viimeiseen suomalaiseen.
Et ole ajatuksiesi kanssa yksin. Nyt pitää EU:ta vahvistaa!
Samaa mieltä olen, kyl maar liittovaltio on paras kaikista vaikeista vaihtoehdoista, mutta onnistuuko se nykyisellä kansallisvaltioiden rakenteella? Kyllon hankalia hommia.
Nyt täytyy heti täsmentää, ettei tule väärinkäsityksiä. Tarkoitin kansallisvaltiorakenteella, EU:ssa on monenkirjavia kansallisvaltioita, joita on yhä vaikeampi saada yhteisiin strategoihin. En sitä, että yksittäisen kansallisvaltion, kuten kansanvaltaisen Suomen, demokratiarakenteisiin pitäisi puuttua :)
Nyt pitää täsmentää: EU:n heikentäminen ja sen mahdollisuuksien vähentäminen on lopetettava ja rohjettava puhua asiuoista niiden oikeilla nimilllä eikä kuten Saarikko vaatimalla paluuta vanhaan.
Ei syytä huoleen, Suomen turvallisuuspolitiikka ratkeaa aikanaan luonnostaan. Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin eläköityy 2050, tilanteen haistanut Paavo Väyrynen on hankkinut ajoissa Venäjän kansalaisuuden. Hänet valitaan 104-vuotiaana Venäjän presidentiksi, ja uppiniskainen Suomen kansa kääntää salamannopeasti kelkkansa ja äänestää Suomen Naton jäseneksi.