Menneisyyden paluusta tulevaisuuteen

EteenpC3A4in20180801.JPG

Kirjoitin tällä palstalla 30.7.2018 olevani samaa mieltä historian professori Markku Kuisman kanssa referoidessani hänen Hesarissa lausumiaan ajatuksia.
Lupasin, että palaan ja perustelen.


Aku Aittokallion terävä ja oikeaan osunut havainto, että Väinö Tanner yritysjohtajana onnistui politiikassa.Eli on niitä onnistuneita yritysjohtajiakin nähty politiikan johdossa vastoin Markku Kuisman kategorista väitettä.

En tiedä, mitä Kuisma Akulle vastaisi, mutta mieleeni tulee kuitenkin eräs Tanneriin liittyvä poikkeuksellinen ominaisuus: Hän kasvoi yritysjohtoon ja politiikkaan samanaikaisesti ja hänen osuustoiminnallinen yritysmallinsa oli sukulaissuhteessa hänen edustamaansa sosialidemokratiaan. Sosiaalisuuteen liitetään yhtenä suuntana yhteisöllisyys. Siitä varmaan on ollut kysymys osuustoiminnassa ja valtiossa.

Mutta tämä ei ollut kysymys, jonka vuoksi halusin olla samaa mieltä Kuisman kanssa. Aihe liitty  talouteen ja sosialidemokratiaan


Näkemykseni ymmärtämiseksi kertaan lyhyesti oman historiani: Synnyin sosialidemokraatiksi, joka merkitsi koulu- ja opiskeluaikoina vähemmistöön kuulumista. Olen ollut työssä yksityisessä insinööritoimistossa, julkisessa virassa, yksityisessä teollisuuslaitoksessa, valtioenemmistöisessä pörssiyhtiössä, kunnallisenemmistöisessä yhtiössä sekä säätiön hallitsemassa yhtiössä. Olen ollut mukana säästöpankin ja sen keskuspankin hallinnossa. Monien yhtiöiden hallintoelimissä, joten niin valtion kuin yksityistenkin toiminnasta on kokemusta kertynyt unohtamatta poliittista järjestötyötä. Näkyvin vaikka selkeästi vähäisempi työkenttäni on ollut toimiminen  luottamushenkilön ominaisuudessa kunnallisissa ja valtiollisissa tehtävissä.

Olen saanut kokea pahoja takaiskuja, ja myös onnistumisia kaikilla osa-alueilla

Poliittisen toiminnan, mutta ennen muuta käytännön työelämän kokemukseni pohjalta olen tehnyt elämäni aikana uudelleen arvioita yhteiskunnasta ja erityisesti sen taloudellisesta toiminnasta.
Ja onpa tullut sellainenkin mieleen, että olenko itse - vaikka vähäisemmässä merkityksessä kuin arvostettu tiedemies Kuisma - vaikuttanut epätoivottuun yhteiskunnalliseen kehitykseen. En tunnusta syyllisyyttäni finanssikriisiin, en siis ole kuten Pikku Kalle , joka opettajan kysyessä Jericon muurin kaatajaa, tunnusti olevansa syyllinen siihenkin.. . Sen tunnustan, että sinisilmäisyyttä on ollut niin yksityisen yrittämisen puolustamisessa kuin siinä, että silloin tällöin olen ollut runttaamassa myös kohtuuttomasti yhteisöllisempää taloustoimintaa.

Seisomme samassa virrassa kuin viisi vuotta sitten

Olen tätä oman sosialidemokratiani kehitystä muistellut viiden vuoden takaisessa kesäisessä  kirjoituksessa otsikolla Sosialidemokraattinen malli: http://www.sdpnaantali.fi/post/sosialidemokraattinen-malli

Jutta Urpilainen oli tuolloin lanseerannut eettinen markkinatalous termin.  Monet kritisoivat Jutan keksintöä: Anneli Koivisto kirjoitti maailmamme käpertymisestä ja puolueen sisäänpäin kääntymisestä ja muisteli menneitä kansainvälisen politiikan parhaita aikoja. Silloin poikkesimme muista puolueista laaja-alaisuutemme ansiosta.  Hän sivalsi eettistä markkinatalous termiä:

Aikoinani Marxiakin lukeneena tunnustan kyllä, että talous on perusjuttu. Mutta nyt on talous kutistettu vain rahamarkkinoiksi, jopa tavaratkin ovat sivuosassa, kaikesta muusta puhumattakaan. Miten ihmeessä tällainen ääriajattelu on saanut niin suuren hyväksynnän.”

Anneli Koiviston näkemyksessä on varmaankin aikalaisuudesta johtuen tuttua. Asiaa harrastaneena ja loputtomia ideologisia keskusteluja käyneenä ja jotain aiheesta keksineenä lähestymistapa tuntuu tutulta.

Toistan nyt suhtautumisesta talousjärjestelmäkekskusteluun

Meille talousjärjestelmäkeskustelu on ollut poliittinen linjakysymys. Siihen on liittynyt suuria rajanvetoja: Porvarilliset puolueet nimittivät itseään ei sosialistisiksi hyötyäkseen sosialismin vastaisuudesta. Me puolestamme kävimme kovaa kamppailua sosialismin sisällöstä. Halusimme siihen liittää kaksi tärkeää asiaa demokratian ja reformin. Olimme valmiina saattamaan riistävän kapitalismin aisoihin käyttämällä myös tuotantovälineiden yhteisomistusta välineenä. Mutta emme totaalisesti, emmekä hyväksyneet reaalisosialistisia malleja siksikään, että kansandemokratioissa esimerkiksi riistettiin kansalaisia asevarustelua varten eikä siellä ihmisoikeuksia kunnioitettu.

Poliittisen linjan vetämiseen vaikuttivat tietenkin historiallisesta tapahtumat ja kansalaisten kokemukset. Kommunismi oli sosialismin väärennys ja erilaiset opilliset tulkinnat epäilyttivät käytännön työssä eläviä ja leipänsä yksityiseltä saavien keskuudessa. Ammattiyhdistysliikkeen avulla työläisten riisto oli saatu kuriin ja ansiotaso kohoamaan. Yhteiskunnan osuutta kasvatettiin kaiken aikaan ja lisääntyviä resursseja käytettiin hyvinvointiuudistuksiin.  Markkinatalous - kapitalismi oli osoittautunut hyvin suoristuskykyiseksi välineeksi tuotannossa eikä sosialismin yksi perustelu tuotannon tehostumisesta ollut toteutunut reaalimaailmassa. Emmekä me käytännön tuotantoelämää tunteneet uskoneet siihen.

Monien sosialidemokraattien arvostama Mauno Koivisto pohti vuonna 1965 sosialidemokraattien ja kansandemokraattien suhdetta ja paalutti ongelmallista suhdettamme sosialismiin jäntevästi ja selkeästi.

Jos vain sellainen yhteiskunta on sosialistinen, jossa tuotantovälineiden yksityisomistus on täysin poistettu, niin voidaan sanoa meidän tosiaan luopuneen sosialismista päämääränä. Mutta, jos myös sellaista yhteiskuntaa kutsutaan sosialistiseksi, jossa esiintyy rinnan yhteisöllistä ja yksityistä yritteliäisyyttä, jossa yksityisen pääoman valta-asema on kukistettu, mutta jossa kaikkea taloudellista valtaa ei ole keskitetty valtion käsiin, jossa yksityisen kansalaisen toimeentulo on turvattu ja jossa aloitekykyiset yrittäjät voivat byrokratian estämättä tuoda esille panoksensa ja saada myös sitkeytensä ja aloitekykynsä edellyttämän palkkion ponnistuksilleen, niin silloin emme ole luopuneet sosialismista, koska juuri tämäntapaista yhteiskuntaa pidämme tähtäimessämme.”

Tämä määritelmä on ollut hyvä lähtökohta ainakin poliittiselle toiminnalleni. Käytännön kokemuksen kautta vakuuttauduin siitä, että markkinat toimivat myös kuluttajan eduksi ja iloksi.  Olen tavannut ja tapaan sellaista yksityistä yritteliäisyyttä, josta on suurta yleistä hyötyä. Mielestäni palveleva pienyrittäjä voisi olla juuri sellainen itseään toteuttava vapaa ihminen, jota tavoittelimme liikkeemme alkuaikoina 1900-luvun alussa lähtiessämme vapauttamaan työläisiä tuotantovälineen osasta. Uskottiin myös itsellisemmän työntekijän olevan tehokkaamman ja tuottavan itselleen ja koko yhteiskunnalle enemmän tarpeellista jaettavaa

Tietenkin opin myös näkemään, etteivät markkinat toimi ideaalisesti ja että yksityisen yrittämisen esteenä olivat pääomista päättävät tahot. Tässä suhteessa ei pelkästään ollut kysymys omistuksen laadusta, vaan yksinkertaisesti pääomien allokoinnin puolueellisesta jakamisesta. 

Myös erilaiset kilpailun rajoitukset lisäsivät tehottomuutta ja aikaan saivat politiikan keinoin erilaisia rälssejä: Maataloudessa viljelijät olivat omaisuuden suojassa ja vaativat maksimaalisia korvauksia, kun rakentamiseen tarvittiin heidän maitaan. Työntekijöiden kastiin he halusivat kuulua tulonjakokeskusteluissa, ja jopa vähäosaisiin sellaisiin sosiaalietuisuuksien jakamista harkittaessa. 
Korkeat hinnat ja joustamattomuus tällä ja vähän muillakin aloilla lisäsi markkinaehtoisen toiminnan kannatusta sosialidemokratian keskuudessa.  Myös Suomen hintataso yleisesti pani epäilemään, että markkinat ovat meillä liian suljetut ja siten kuluttajille epäedulliset. Näistä käytännön syistä, aloimme nähdä markkinatalouden ja demokratian yhdistelmän houkuttelevana.

Avoin talous kansainvälisessä kilpailussa


Ainakin omalla kohdallani melko paljon myönteisempään suhtautumiseeni markkinatalouteen vaikutti Ei- EEC kokemus. Olin vilpittömästi sitä mieltä, että meille käy köpelösti suurten maiden välisessä vapaakaupassa. Meidän kotimarkkinayritykset eivät kestä rajojen avaamista. Puuhattiin suojatulleja ja kaikkea sellaista, jolla ei sittemmin ollut suurta merkitystä. Vastustaminen olikin laadultaan ulkopoliittista kaikkea hallitsevaa idänpolitiikkaa ja se oli Suomen talouden kannalta tyhmää eikä missään tapauksessa suomalisen työläisen edun mukaista.

Itsenäinen kansa -yhteistyön maailma

Ideologisesti olemme olleet internationalisteja, kun taas suomalaiset porvarit ovat olleet nationalisteja, Kokoomus on vieläkin kansallinen Kokoomus ja Keskustalla on ankkurinsa suomalaisessa mannussa, johon sen kannatus vieläkin suuresti perustuu.

Neuvostoliiton hajottua EU jäsenyys ei ollut sosialidemokraateille suuri hyppäys, se oli suunta, johon olimme olleet yhteydessä ja johon joukkoon tunsimme kuuluvamme niin puoluehistoriallisesti kuin käytännössäkin. Varmistimme, kun se naapurilta kysymättä oli mahdollista, myös turvallisuuspoliittisen asemamme. Valintaa ilmaisin karrikoiden joko Jees tai njet.

Mutta oli myös huolen aiheita:

Meitä pelotti rajojen vapauttamisessa sosiaalinen dumppaus ja epäsymmetriset shokit eli tilanne, jolloin emme voisi puolustaa tuotantoamme. Maahanmuuttajiakin EU-maista pelättiin, toisaalta maatalouden järkeistämistä toivottiin. 

Mutta ennen muuta uskoimme, että maailma vaatii vahvempaa toimijaa kuin mitä pieni kansallisvaltion on. Euroopan skleroosista puhuttiin ja lähdettiin hakemaan uutta työllisyyttä ja kasvua laajemmista sisämarkkinoista ja parantuneesta innovaatiotoiminnasta. Ja asiallisesti EU jäsenyyden myötä valitsimme markkinatalouden ”lopullisesti”. Ideologinen keskustelu sosialismista markkinatalouden korvaajana siirtyi historiaan.

Päästä meidät pahasta, omasta rahasta

Suomen sodanjälkeinen devalvaatio-inflaatiokierre haluttiin muuttaa. Toivottiin perustellusti vakaampia korko-olosuhteita ja siksi yhteinen valuutta ja rahapolitiikka EMU:ssa tuntui hyvältä keinolta päästä eroon tuosta syndroomastamme. Haluttiin kotimaista turvaa noita yllä mainittuja shokkeja vastaan perustamalla puskurirahastoja, joiden merkitys oli ensi sijassa henkinen. 
Ehkä kovinta keskustelua käytiin EMU:n yhteyteen saksalaisten toimesta liitetystä vakauspaketista, jossa asetettiin rajat julkisen talouden kokonaisvelalle (60%) ja vuotuiselle alijäämälle (3%). Tämä koettiin omaa julkista budjettivaltaa rajoittavaksi tekijäksi.


Tässä keskustelun vaiheessa muistan painottaneeni näitä rajoituksia puolustaessani, että kyse on puhevallasta: Jos julkinen taho siis demokraattisesti valitut päättäjät haluavat säilyttää sanavaltansa, pitää julkisella taloudella olla liikkumavaraa. Julkinen taho ei voi alistua yksityisten velkojien rengiksi. Tuolloin oli epäileviä vasemmistointellektuelleja, joiden mielestä työllisyys - vaikka velalla - on parempi kuin muiden sanelemat rajoitukset.

Tämä keskustelu on taas ajankohtainen.

Suomen suunnalta näytetään nyt omaksutun tiukka vakauslinja.  Suomi on toistaiseksi menestynyt tässä finanssikriisiolosuhteissa julkisen talouden hoitajana hyvin, jos mittarina on korkotaso. Missä määrin tämä on tapahtunut työllisyyden ja taloudellisen kasvun kustannuksella, on epäselvää. Sen sijaan Suomen asenne Euroalueen ratkaisuissa on ollut tiukkakin tiukempaa eikä Suomen valtion eikä vähiten sosialidemokraattien toimesta ole paljoakan tunnettu solidaarista myötätuntoa ongelmista kärsiviä kohtaan ratkaisuja haettaessa. Suomalaisen veronmaksajan välitön tai sanoisinko lyhytnäköinen etu on ollut johtotähtenä.

Nyt palaan Anneli Koiviston havaintoon:

Mutta nyt on talous kutistettu vain rahamarkkinoiksi, jopa tavaratkin ovat sivuosassa, kaikesta muusta puhumattakaan. Miten ihmeessä tällainen ääriajattelu on saanut niin suuren hyväksynnän.”

Olen yrittänyt vastata Anneli Koiviston kysymykseen yllä kerrotulla kehityskulun kuvauksella. Olemme vapaasta tahdostamme hyväksyneet markkinatalouden, kuten kuvasin, sen suorituskyvyn ja kuluttajille vapauksia antavana sekä demokratiaa edellyttävänä järjestelmänä.
Mutta markkinatalouden muutos rahamarkkinoiden hallitsemaksi toiminnaksi ei ole tietenkään ollut tavoittelemamme malli. Se on riistäytynyt. Rahalla on vikkelät liikkeet ja ihmisen ahneudella ja kekseliäisyydellä ei ole automaattisia rajoituksia. Mutta tärkeää on havaita, että finanssikapitalismi ole riistäytynyt EU:n tai EMU:n toimesta, eikä sen riistäytymistä olisi voitu Suomen eikä edes Pohjoismaiden yhteisin toimin estää, ei edes vaikka järjestelmämme on tilastojen valossa puoliksi sosialistinen, kun julkisen talouden kautta kulkiessa puolet kansatulosta.

Jos haluamme tai uskallamme ottaa oppia toimistamme kansallisvaltio-oloissa Pohjoismaissa, voimme yrittää saada muutosta aikaan maailmassa ensi sijassa EU:ssa ja EMU-alueella vahvistaen nopeasti talouden kasvun edellytyksiä ottamalla suurempaa yhteistä vastuuta ja sallimalla myös pidemmälle menevää eurooppalaista ohjausta. Tämä edellyttää tervettä julkista taloutta ja pelisääntöjä, joissa kansallisesta suvereniteetista on annettava myöden ja jossa solidaarisuudella on nykyistä merkittävämpi rooli.

Tämä malli ei taida olla houkutteleva näin nationalismin uuden heräämisen aikoina ja eikä tällä välttämättä valeissa menestystä, mutta se on sosialidemokraattinen.

Viiden vuoden takainen LAINAUS LOPPUI

Menneisyyden paluu?

Viiden vuoden takainen ajatteluni tuntuu tutulta eikä siitä omasta mielestäni löytynyt mitään pahempia sammakoita. Tietenkin se oli silloin ja totta kai sen jälkeen ovat monet asiat muuttuneet eivätkä parempaan; lopussa mainittu nationalismi on entisestään voimistunut, kun sillä ratsastavat populistit ja itsevaltiaat heiluttavat nyt herroina maailmaa.
Nykykapitalismissa ei ole riittävästi merkkejä suitsia suuriyrityksiä ja niin saava jatkua monenlaiset tulonjaon vääristymät, joiden aiheuttamat epäkohdat ovat ajaneet kansalaiset hakemaan apua omaan ahdinkoonsa oikeistopopulisteilta ja ”suurmiehiltä”, jotka todellisuudessa ovat enemmän  BIG kuin Great.
Vahvat miehet ovat muodissa niin demokratioissa kuin autoritäärisissäkin maissa. Monet aikamme merkit tuovat mieleen historian epäonnistuneita ja maailmaa kiusanneita tapahtumia; tarkoitan tietenkin diktatuureja, jotka aikaansaivat tuhoa ja kärsimystä sodilla ja ihmisoikeusloukkauksilla.

Vaikka Venäjä on arvaamaton, niin olen sen verran suomettunut, että en usko Putinin Venäjän ryhtyvän totaaliseen epävakauteen meitä ajaviin lisähulluksiin. Sen sijaan Kiinan ja USA:n välit ovat vaikeampi pala. Kiinan tavoitteet voivat olla kavalatkin onhan kyseessä nimeltään ja historialtaan maailman keskustan valtakunta tai maa keskellä . Tällä hetkellä se onneksi toimii vakauttavasti.

USA  on (Das Ding an sich) tapaus sinänsä. Presidentti Trump kirjoittaa ja hänestä kirjoitetaan päivittäin.  Kannatus häilyy, mutta säilyy. Suomessakin on tutkimuksissa todettu, että populistien aseman vahvistuu median ansioista.

Auringonlaskun imperiumi

Mutta vilkaistaan ensi Isoon Britanniaan, jonka Brexit on yksi tämän nykykehityksen näkyvistä ilmiöistä. Väärän tiedon varaan rakennettu uhkapeli on nyt laukeamassa tekijöidensä eli konservatiivien syliin. Vaikka laskunhan maksavat tavalliset britit työpaikkoina ja hyvinvointimenetyksinä. Ja valistuneet arviot eivät juuri näe nykyhallinnon onnistumisen mahdollisuuksia:

Martin Wolf näkee, että Iso Britannia tarvitsee uskottavan opposition umpikujaan johtaneiden Teresa  Mayn  konservatiivien tilalle. Hän kysyy onko Työväenpuolueesta siihen, koska
Jeremy Corbynin aatteellisella radikalismilla on pelottavat taustat. Hän erityisesti muistuttaa, että Hugo Chavezin Venezuelassa harjoittaman politiikan ihailu osoittaa Corbynin huonoa arvostelukykyä.

Martin Wolf viittaa viime syksyiseen arvioonsa sosialismista:

Sosialismi ei ole uusi idea, vaan se, jota on kokeiltu ja yritetty uudelleen. Sitä  on tullut kolmea sorttia: autokraattinen, populistinen ja sosiaalidemokraattinen. Autokraattinen Neuvostoliiton ja Maon Kiinan sosialismi oli katastrofi. Pohjoismaiden tai Alankomaiden sosiaalidemokratia on sitä vastoin ollut menestys. Nämä ovat maailman parhaiten pärjääviä yhteiskuntia: varakkaita, dynaamisia ja vakaita.

Ymmärtääkseni hän viitauksellaan ehdottaa pohjoismaista suuntausta briteille. Wolf pitää myös toiveita herättävänä, että Labour on oikeilla jäljillä, kun se tehnyt selvityksiä siitä, miten Britannian tuottavauuskehitys saataisiin kääntymään. Brittien tuottavuus on ollut kaikkiin vertailumaihin nähden kehno ja syynä pidetään tuottavien investointien, tutkimuksen ja kehityspanosten sekä koulutuksen laiminlyöntiä.
Kolumninsa Wolf lopettaa:

Yhdistynyt kuningaskunta voi todellakin edetä paremmin luomalla kannustimia tuottavien investointien saamiseksi  ja enemmän  riskinottoa suosivan  verojärjestelmän kehittämiskeski. Talous ei varmastikaan toimi riittävän hyvin, jotta voisimme luottamuksellisesti sanoa, että kaikki on kunnossa, eikä meidän tarvitse paljoa muuttaa.
Tällä hetkellä nämä Labourin ideat näyttävät vielä raakileilta. Mutta tärkeää on, että Labour käsittelee merkittäviä kysymyksiä. Yhdistynyt kuningaskunta tarvitsee sitä järkevää radikalismia. Tulee tästä mitä tahansa niin ihan toinen asia on  epäilykseni puoleen johtamisen ydinajattelusta. 

Eli vaihtoehdoksi esitetään radikaalia muutosta nykyiseen ja sen paras malli olisi pohjoismainen sosialidemokratia. Näkeekö kaukaa paremmin, tulee mieleen.
Kun tähän samaan suuntaa yritetään saada käännöstä aikaan myös USA:ssa, niin onko sittenkin niin, että tylsä sosialidemokratia olisikin käyttökelpoinen malli.

New Deal?

Tähän suuntaan viittaavat myös amerikkalaiset uudet yritykset löytää vaihtoehtoja nykymenolle ja kääntää kehitystä. Erityisenä ja aiheellisena huolena on sielläkin ollut, että Demokraatit ovat menettäneet duunarit ja samaistuneet talouselämän eliittiin.
29.7.2018 FT:ssä oli Rana Foroorharin kolumni, jossa suositellaan yritysten ja uuden vasemmiston yhteistyötä Demokraattien valtaan pääsemiskeksi ja pysymiseksi

Tämä on tärkeää, sillä jos uuden vuosituhannen sosialistit haluavat onnistua, jos ja kun he saavat kongressin haltuunsa, heidän on rakennettava laaja-alaisia ​​koalitiota. Amerikkalaiset olivat vasemmalla, New Dealista 1930-luvulta 1980-luvulle asti. Viesti oli yksinkertainen: kaikki työtätekevät ihmiset ovat tärkeitä. Se on viesti, johon Demokraattisen puolueen kokonaisuudessaan olisi viisasta palata.

Vaikka amerikkalaiset sosialistit esittävätkin lähinnä pohjoismaista sosialidemokraattista mallia, niin se kommunistikauhuisessa jenkkilässä tulee helposti leimattua, ja arvellaan vasemmalle kääntymisen olevan jopa Demokraattien loppu.

Dilemma on, että realistien puhe, kuten Bengt Holmström arvio, tuntuu epärehelliseltä, kun taas Trumpin rehellinen valehteleminen tuntuu uskottavammalta. Ja tässä on myös uhka, että vasemmistolaiset sortuvat samaan populistiseen sudenkuoppaan, jos yritetään pelkästään retoriikalla ja populisteja matkimalla selvitä.

Eteenpäin?

Tarvitaan uskottavuutta ja sitä voisi saada yhteistoimimalla yritysten kanssa. Maailman tilanne vaatisi tällaista kompromissia eli paluuta siihen, mitä sosialidemokratia on parhaimmillaan edustanut eli kansanvaltaisesti säädeltyä markkinataloutta, hyvinvointi valtiota ja lisääntyvää kansainvälistä yhteistyötä.

Olen Kuisman tavoin huolissani siitä, että markkinatalouden vapauksien nimissä on käynyt kuten metsäpaloissa eli tuli on ottanut rengin aseman sijasta isännän  roolin

Nyt kysymys on siitä, että koetaanko maailman olevan riittävässä vaarassa ja uskotaanko, että sosialidemokraatit uskaltavat olla selkeitä, rohkeita ja realistisia sillä tavalla, että yhteiskunnan vähäisimmätkin jaksaisivat kuunnella ja äänestää huomiohälinän keskellä hiljaisempaa järjen ääntä. 



TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!