Raimo Vahtera vie kohti Suur-Turkua

Kohti  Suur-Turkua on Raimo Vahteran  uusin kirja. Kirja on romaani, joka on sidottu asian, ympäristön jopa nimien kautta todellisuuteen. Asioista perillä olevana tahona sanoisin, että noinkin se voisi olla ja että toisaalta ei kaikki ole sitä, miltä näyttä. Mutta sekään ei haittaa.

 Lukija, joka on kiinnostunut Turun sodanjälkeisesti kasvun ajasta, jossa tietenkin – ilman pilkkaa - luonnollisesti on paljon hävinnyttä kaupunkiympäristöä ja myös menneen maailman toimintatapoja, kirja on lukemaan pakottava.
Esimerkiksi toimittaja Aimo Tammi ja kaupunginjohtaja Timo Kallio kuvaavat fiktiivistä todellisuutta luontevasti. Kokoomuksen ja demareiden konklaavi on ihan toden tuntuinen, mutta henkilöt ovat sellainen sekoitus, josta en pysty tunnistamaan yksilöitä. Fiktiivisyydessä on kirjailija onnistunut siis hyvin, jopa kaljan juonnitkaan eivät ole todellisuutta  nykyisin. Tehtävä on sen sijaan tuttu - ihan suoraan   tosi- TV:stä.


Rami Vahteralle on annettava tunnustusta tuon ympäristöopin ja kaupunkihistorian luennon lisäksi siitä hän on yhden kansien sisään kirjannut kuntaliitosten historian, hyvin mielenkiintoisen ja avartavan.
Kirja on ihan hyvä oppikirja asiaa harrastaville varsinkin uusille tulokkaille ja miksei vanhoille, joiden kovalevyllä ei aina kaikki ole enää järjestyksessä.
Toinen tunnustuksen aihe on, että hän on taltioinut monet vaikkakin aikaisemmin kuultuja, mutta nyt muistiin pantuja juttuja ja sutkauksia. Näin ne säilyvät.

Kirjassa on melko kattavasti tuotu esille kuntaliitokseen liittyviä asiakysymyksiä. Voisipa sano, että esitys vetää vertoja  ainakin asiallisuudessa Vvm:n kuntarakeenselvityksille.  Kirjasta voisi saada jopa sellaisen kuvan, että fiktiiviset henkilöt ihan tosissaan osaavat asioita sinänsä ja aivan erikoisesti pystyvät niistä kertomaan siten, että lukijakin ymmärtää, mistä on kysymys.

Eihän toimittaja ei Ramikaan  tavoistaan pääse,  ja niinpä hänkin  liioittelee raadollisuutta ja ahneutta. Surkimuksiakin löytyy joka porukasta, hernerokan ja taivasosuuden vaihtajia, mutta valtaosa yrittää parastaan, vaikka aliharavat tietävät, mikä parasta olisi. Vaaleilla valittujen toiminnan  ongelma on, että valintaperusteet ovat niin erilaiset. Siitä taas seuraa, että yhteisen sävelen löytyminen on pienimmän yhteisen nimittäjän hakemista. Ja sellainen on liian helposti yhteinen vihollinen – tuttu kuninkaiden ulkopolitiikasta . Turkulaisille ne pahat ovat naapureita, kermankuorijoita, kun taas ympäristökunnille se on iso paha itäinen naapuri. Tämä näkökulma tulee esille.
Myös virkakunnan käyttäytymismallit eritellään ihan hyvin. Sellaista se on ; Hyvät työntekijät eivät pelkää mitään, huonoimmat taas kaikkea muutosta. Nimittäin jos jotain positiivista vois yrittää löytää kuntaliitoksista, se vois olla muutokseen pakottamista. Itse kääntäisin se kuitenkin niin päin, että liitoksen pelko voisi olla muutoksen alku.

En kerro jutun juonta, sitä kannattaa odottaa aina viimeisille sivuille. Sen sijaan niiden jälkeen olevan kirjailijan loppusanat kuvaavat Raimon hiljaista sarkasmia ja sitten sitä kaikkein tärkeintä:

Kunnallispolitiikka on kiintoisaa. Turussa se on Turun asioiden hoitamista. Siinä sivussa saa joskus omiakin asioita hoidetuksi, kuten kirjan romaanihenkilö Lonkero toisinaan muistuttaa.
Lopuksi haluan vielä kiittää edesmennyttä vaimoani Riittaa, joka vakavasti sairaanakin jaksoi kannustaa minua harrastuksessani

MR
Ps. Ainakin Kansallisesta ehkä kohta Wanhan Naantalin kaupastakin kirjaa saa.

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!