Hyvää äitienpäivää

KiovanC3A4itikuva20150510.JPG

Helsingin Sanomat sen kuvan toi esille. Kun oikein kovin vaikutetaan,kun tunteisiin vikutetaan,  annetaan isänmaalle äidinkasvot. Äiti Venäjä puolesta käydään isänmaallista sotaa. Onko äiti naarasleijona? On varmaankin puolustaessaan pentujaan. Mutta onko äiti valloittaja ja alistaja? Se on vaikeampi hyväksyä.

Tätä asia omalla tavalla koskettelin - en tältä ajankohtaiselta kannalta -  äitienpäiväaiheisessa puheessa parin vuoden takaa seuraavasti:

Äidinmaa

Itsenäisyyspäivän aattona 2012 Moskua näytellyt Kai Lehtinen piti puheen Naantalissa, jossa hän ihmetteli, miksi puhumme isänmaasta. Äidin maasta pitäisi puhua, sillä koti ja uskon ovat äidin asioita.  Hän lausui sitten yhden koskettavimmista äitirunoista.

Lauri Viita: Alfhild

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.
Alfhild, hän joka synnytti minut,
jo joka yö sinne purjehtinut,
missä nyt Eemeli tullen ja mennen
murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.
Siellä he kulkevat tähtien rivissä
kirkasta vanaa,
isä ja äiti, peräkanaa.
Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,
kissoja, koiria, tuttua väkeä,
viittoen, luikaten parhaansa mukaan,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.
Siellä he jollakin planeetalla
puutarhakeinussa pihlajan alla
viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa
morsiusparina Tampereen puistoissa
ostaen kahvit ja pullat kai,
jos sattuu olemaan perjantai.
Ja sitten, kun Pispala aamun saa,
äitini vuoteen valmistaa
ja linnut, linnut helää
Oi kuinka on ihana elää
ja tuutia lastenlapsiaan
ja kertoa kauniita uniaan !
Niin suuri on Jumalan taivas ja maa
oi lapseni, rakastakaa !


Eikö siinä ollutkin koti ja uskonto ja sitten se tärkein rakastakaa. Se on äidinmaa. Pateettistahan tämä kuulostaa, mutta ajatelkaa runoilijaa ja hänen elämäänsä ja ajatelkaa tätä runoa. Jotain ylivoimaisen vahvaa tässä on todistamassa äidin ja lapsen väliseen suhteen ainutlaatuisuutta. Ollaan ihmisyyden sisimmässä ytimessä. Kyllä me tämän tunnemme. Tämän soisi kuuluvan kaikille.

Isoäidin kirje vuodelta 1970:

Tämän tärkeän asian ytimen kirjoitti kauniisti ja selkeästi sanoo naantalilainen kirjailija Ida Maria Saarinen kirjeessään pojan tyttärelleen:

Alistu elämään tavallista arkielämää.
Kysyt, onko elämällä mitään tarkoitusta. On toki. Paljonkin. Minä asetin kerran elämäni päämääräksi kasvattaa lapsistani parempia ja onnellisimpia ihmisiä kuin itse olen. Paljossa erehdyin. En kyennyt niin paljoon kuin olin kuvitellut ja sitten puuttui mukaan minua voimakkaampi suure, kohtalo, maailmanmeno. kaikissa, raskaissakin vaiheissa en koskaan menettänyt toivoa kokonaan.
Tunnustan olevani utopisti, mutta ilman utopioitani en todella olisi jaksanut elääkään. Tiedän varmasti, että en ole aivan hukkaan täällä elänyt. Rakkaus voi vaikka vuoria siirtää.  Rakkaus on uhrausta - ja elämässä on monen monta pientä hienoa iloa: Lapsen tuoma vuokkokimppu, piirros, innokkain käsin, kirkkain silmin aikaansaatu äitienpäiväkortti. Lasten laulut ja leikit.

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!