Yhteiskoulun, peruskoulun ja lukion vuosisata Naantalissa

keijoVirtanen20151031.jpg


Juhlapuhe Naantalin yhteiskoulun 100-vuotisjuhlassa 31.10.2015

Keijo Virtanen, Professori ja rehtori emeritus

Kerrotaan, että Suomen ja Ruotsin opetusministerien keskustelussa 1990-luvun alussa Ruotsin ministeri ilmoitti maansa tavoittelevan vuosikymmenen loppuun mennessä maailman parhaan koulutusjärjestelmän asemaa. Suomalainen kollega vastasi olevansa vaatimattomampi. Hän sanoi, että Suomen tavoitteeksi riittää Ruotsin päihittäminen. Näin tapahtuikin. Kun Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n ensimmäinen PISA-tutkimus (2000) joulukuussa 2001 julkaistiin, suomalainen koulutusjärjestelmä ja sen tulokset nousivat kertaheitolla maailman huipulle. Peruskoulun synnystä 1970-luvun alusta lähtien esitetty kotimainen kritiikki päättyi samalla kuin seinään. Viime vuosikymmenen ajan koululaitoksemme oli Nokian ohella aivan keskeinen osa Suomen ns. kansainvälistä maabrändiä.

  *

Juhlimme tänä vuonna ja tässä tilaisuudessa Naantalin yhteiskoulun ja sen perillisten 100-vuotista taivalta. Kertomus alkaa vuodesta 1915, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa ja elettiin ensimmäisen maailmansodan alkuvaihetta. Koulun toiminta alkoi kahden opettajan ja 17 oppilaan voimin. Koulun perustajat edustivat jo uutta kansalaisyhteiskuntaa, jonka näkyvimpänä virstanpylväänä oli ollut säätyvaltiopäivien korvaaminen vuonna 1906 yksikamarisella eduskunnalla sekä yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Käsitys suomalaisuudesta ja Suomesta selkiytyi edelleen vuodesta 1917 alkaen: itsenäisellä valtiolla oli tarkoin määritellyt rajat, joiden sisällä asuivat oikeuksistaan tietoiset ja niitä peräävät kansalaiset.

Se aika on kaukana. Mutta toisaalta - olen itsekin yhdessä luokkatoverieni kanssa ollut eri tavoin kiinnittyneenä kouluumme yli puolet tuosta 100 vuoden ajasta. Aloitimme yhteiskoulun käynnin 59 vuotta sitten vuonna 1956 tuossa tien toisella puolella olevassa upouudessa koulurakennuksessa, emmekä ole siitä  irtautuneet tähän päivään mennessä.

Naantalin yhteiskoulun nousu alkoi toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1949, jolloin koulu sai pitkään havittelemansa oikeuden lukioluokkien perustamiseen. Se merkitsi ratkaisevaa muutosta koulun oppilaiden tulevaisuudelle. Kun ensimmäiset ylioppilaat valmistuivat kolme vuotta myöhemmin, heillä oli mahdollisuus jatkaa opintojaan miten pitkälle tahansa suoraan Naantalin yhteiskoulusta. Lukioluokkien saaminen oli omiaan kasvattamaan koulun oppilasmäärää ja luonnollisesti  se, että suuret ikäluokat (vuosina 1945-1950 syntyneet) aloittivat koulutiensä. Samaan aikaan Naantali kohosi maan vauraimpiin kuuluvaksi teollisuuskeskukseksi. Kaupungin asukasmäärä kasvoi nopeasti – eikä pelkästään kaupungin ja maalaiskunnan yhdistymisen myötä (vuoden 1964 alusta).

Elintaso alkoi kohota ja luokkaerotkin tasoittua. Tätä kehitystä oli ennakoinut jo suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumisen alku 1930-luvulla. Maan siihen asti laajapohjaisin, ns. punamultahallitus syntyi vuonna 1937 A. K. Cajanderin johdolla. Se aloitti laajan sosiaalireformien sarjan ja vahvisti osaltaan kansallisen yhtenäisyyden muodostumista toisen maailmansodan syttyessä.

Naantalin yhteiskoulu oli yksityinen oppikoulu, jonka lukukausimaksut ja koulutarvikkeet olivat huomattava menoerä monissa perheissä. Suurelle osalle oppikoululaisista koulun sijainti lähellä kotia oli sen käymisen edellytys. Vuonna 1950 vain neljännes 11-vuotiaista pääsi oppikouluun, kun nyt yli 90 % jatkaa yhdeksänvuotisen peruskoulun jälkeen välittömästi lukioissa tai ammatillisissa oppilaitoksissa. Mutta me olemme kiitollisia sekä koulullemme ja sen opettajille että kotipaikkakunnillemme, että saimme mahdollisuuden oppikouluopintoihin sodan jälkeisessä epävarmassa tilanteessa.

Yhteiskoulumme ei yksityisenä kouluna ollut sitä paitsi poikkeus – päinvastoin. Kun Suomessa oli vuonna 1950 kaikkiaan 338 oppikoulua, valtio vastasi vain 103 oppikoulusta ja kunnat 18:sta. Loput 217 oppikoulua, noin kaksi kolmasosaa, olivat yksityisiä mutta saivat valtionapua.

  *

Voi sanoa, että koko kansakuntamme yhteiseksi tavoitteeksi muotoutui 1950-luvun kuluessa aiempaa paremmin koulutettu väestö, jotta Suomi voisi nousta nopeasti teollistuessaan tunnustetuksi läntiseksi demokratiaksi ja taloudeltaan kilpailukykyiseksi valtioksi. Näin tapahtuikin. Mutta vaikka lasten ja nuorten koulutusmahdollisuudet olivat huomattavasti laajentuneet 1950- ja 1960-luvuilla, vasta peruskoulujärjestelmään siirtyminen vuosina 1972-1977 takasi yhdenvertaiset mahdollisuudet kouluttautumiseen. Siitä lähtien ensimmäiset yhdeksän kouluvuotta ovat olleet kaikille yhteisiä, ja lukio on eriytetty osaksi keskiasteen koulutusta. Naantalissa peruskoulu aloitti vuonna 1976, jolloin yhteiskoulu jakautui Maijamäen yläasteeksi ja Naantalin lukioksi. Suopellon yläaste aloitti vuonna 1997.

Vaikka uuden peruskoulun pelättiin tasapäistävän oppilaat ja opetustulokset, viimeistään kansainvälinen tunnustus osoitti uudistuksen menestystarinaksi, suorastaan suomalaisen sivistyksen ytimeksi. Kritiikki oli kiteytynyt näkemykseen, että jos kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele paljon. Peruskoulun tehtävä on kieltämättä antaa kaikille yhtäläinen oppimisen perusta, mutta samalla edellytykset miten korkeatasoiseen koulutukseen tahansa ja eväät oman lahjakkuuden löytämiseen.

Naantalissa yhteiskoulu tuli kaupungin haltuun jo kolme vuotta ennen peruskouluun siirtymistä, siis vuonna 1973. Tähän satavuotisjuhlaan liittyvässä uunituoreessa, pääosin Senja Evestin ja Timo Havian laatimassa koulumme historiassa Loistakaa tähtinä maailmassa - 100 vuotta Naantalin yhteiskoulusta peruskouluun ja lukioon kerrotaan monipuolisesti, miten ylästeen/yläkoulun  ja lukion oppisisältöjä ja -metodeja on jatkuvasti kehitetty kansallisten linjausten pohjalta. Peruskoulun myötä myös lukio-opetus laajeni nopeasti. Yhä useammat nuoret halusivat vanhempiensa kannustamina jatkaa opintojaan yleisen oppivelvollisuuden päättymisen jälkeen. Naantalissa siirryttiin asteittain kurssimuotoiseen lukioon vuodesta 1982 lähtien. Tämä muutos, jossa kouluvuosi jakaantui viiteen jaksoon siihenastisten kahden lukukauden sijaan, antoi koululle mahdollisuuden järjestää opetus mahdollisimman joustavasti. 1990-luvun puolivälissä otettiin seuraava askel, vaiheittainen siirtyminen luokattomaan lukiojärjestelmään.

  *

Kuten alussa viittasin, PISA-selvitykset (vuosina 2000, 2003 ja 2006) saivat aikaan sen, että viime vuosikymmenen aikana suomalaisesta koulujärjestelmästä on kirjoitettu ja siitä on oltu kiinnostuneita enemmän kuin minkään muun maan kouluista. Menestyksen tekijöinä on pidetty tasa-arvoisia koulutusmahdollisuuksia, opettajien ammatin arvostusta ja heidän korkeatasoista yliopistokoulutustaan, oikeanlaista suhdetta ns. tulosvastuuseen, kansalaisten luottamusta koululaitosta kohtaan sekä koulujärjestelmämme pitkäjänteistä johtamista. Se, mikä erotti meidät muista maista, oli korostunut nojautuminen opettajien ja oppilaiden yhteistyöhön, keskinäiseen luottamukseen ja arviointien mahdollistamiin kehittämissuuntiin. Monissa muissa maissa vahvistettiin markkinahenkistä koulujen kilpailua, opetuksen ulkopuolista kontrollia ja oppilaiden jatkuvaa testaamista.

On mielenkiintoista havaita, että kun vuosien 2009 ja 2012 PISA-tutkimukset näyttivät pientä laskua suomalaisten suorituksissa, on nyt nähtävissä merkkejä samantyyppisestä kritiikistä koulujärjestelmäämme kohtaan kuin peruskoulun ensimmäisinä vuosikymmeninä ennen ensimmäisen PISA-tutkimuksen (2000) julkituloa. Tosin Suomi on edelleen Kanadan, Japanin ja Etelä-Korean seurassa korkeimpien oppimistuloksien tuottajana oppilaan yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Koulumme juhlavuotena kysymyksiä koulujärjestelmän kehittämisestä on kuitenkin kieltämättä ilmassa. Jonkin verran ja varmaan perustellusti on kiinnitetty huomiota siihen, että suuren PISA-menestyksen vuosina viranomaiset eivät halunneet tai uskaltaneet muuttaa juuri mitään, toisin sanoen jatkaa erinomaiseksi arvioidun järjestelmämme kehittämistä. Tämä on ollut inhimillistä tilanteessa, jossa esimerkiksi miljoonalevikkinen yhdysvaltalaislehti Newsweek julkaisi vuosituhannen vaihteessa artikkelin otsikolla Tulevaisuus on Suomen tai kun eri puolilta maailmaa tulvineet ulkomaalaiset koulutusdelegaatiot vierailivat  Suomessa.

Kansainvälisten koulujärjestelmien asiantuntija, professori Pasi Sahlberg on äskettäin kirjoittanut, että niin yllättävältä kuin kuulostaakin, suomalaiset eivät ole olleet PISA-tuloksista niin innostuneita kuin ulkomailla kuvitellaan. Hän toteaa, että Suomessa on nyt herätty itsekriittisyyteen ja kehittämishakuisuuteen paistatteluvuosien jälkeen. Kehittämislinjaukset ovat tosin vielä kesken ja hahmottumassa. Lähivuosina tulemmekin näkemään, miten esimerkiksi ensi vuonna käyttöön otettava peruskoulun uusi opetussuunnitelma tulee muuttamaan opettamista ja oppimista. Suurena vaarana ovat koulutukseen jo tehdyt ja suunnitteilla olevat resurssileikkaukset.

Lisäksi tämän päivän todellisuutta on se, minkä totesin Naantalin yhteiskoulun 75-vuotisjuhlassa 1990-luvun alussa: ”Koulu on aivan ilmeisesti kohtaamassa uusia vaatimuksia juuri nyt, kun Suomikin on viimeisten joukossa kokemassa siirtolais- ja pakolaisongelman. Kun luokissa lähitulevaisuudessa istuu kieli- ja muiden sopeutumisvaikeuksiensa kanssa kamppailevia muualta tulleita lapsia ja nuoria, koulu kohtaa uuden kansainvälisyyden. Monikulttuuristen maiden kokemukset voivat johdattaa meidät kuitenkin optimistisiin ajatuksiin: uudet vaikutteet kuljettavat meidät kohti vähemmän standardoitua yhteiskuntaa ja pakottavat meidät ymmärtämään eri kulttuureja ja etnisiä ryhmiä entistä paremmin.” Minun ei tarvitse päivittää tätä neljännesvuosisata sitten pitämäni puheen kohtaa muuta kuin siltä osin, että viime viikkojen tapahtumat ovat todella mullistaneet  jokapäiväisen todellisuutemme.

  *

Naantalin yhteiskoulun ja sen seuraajien satavuotinen taival on kertomus tuhansista tarinoista – sekä oppilaiden että opettajien. On hienoa, että koulumme vaiheita käsittelevä historiateos on juuri nyt valmistunut. Kirjallisen ja kuvallisen aineiston (kuvien käsittelyssä Rolf Sara on tehnyt suuren työn) ohella tekijät ovat hyödyntäneet koulua käyneiden muistitietoa lähes koko satavuotiskauden ajalta. Legendaarinen pilapiirtäjä Kari Suomalainen valaisi kerran hauskasti jotain kiistakysymystä piirroksessaan ja sen tekstissä: lähihistorian kirjoittaminen on vaikeaa, koska joukossamme on vielä niitä, jotka muistavat. Tässä uudessa kirjassa muistajista on ollut pelkästään iloa ja hyötyä koulun vaiheiden kirjaajina ja tekstin elävöittäjinä. Tämän 240-sivuisen teoksen voi jokainen hankkia vaikka jo tämän juhlapäivän aikana.

Näkemykseni on, että koulumme menestyksessä Naantalin pienuus ja idyllisyys sekä koulumme kotoisuus saivat aikanaan yhdessä aikaan läpi koko elämän jatkuvan yhteisöllisyyden tunteen. Tietenkin siihen tunteeseen sisältyy myös nostalgisuutta. Oli tärkeää olla naantalilainen ja on vieläkin. Naantali on tietenkin kasvaessaan muuttunut, mutta varmaan sitä voi edelleen luonnehtia hyväksi ja turvalliseksi miljööksi elää. Ennen pienessä yhteisössä kaikki tunsivat toisensa – niin vanhemmat kuin lapsetkin. Ehkä enää ei ole aivan niin, mutta koulu on edelleen se instituutio, joka sitoo sukupolvet toisiinsa.

Koulutus ja uuden oppiminen jatkuvat läpi koko elämän, mutta koululaitoksen etuoikeus on siinä, että se toimii aina nuorten maailmassa ja ehdoilla. Siksi on aivan olennaista, että suomalaisen koulutusjärjestelmän nyt käynnissä olevia uudistamisprosesseja viedään eteenpäin ottamalla painokkaasti huomioon viime vuosikymmenten hyvät kokemukset ja sisällöt. Tämä voi parhaimmillaan opettaa meitä kaikkia ajattelemaan ja tekemään asioita uudella tavalla. Meidän oman koulumme menestys on nyt ja tulevaisuudessa olennaisen tärkeää paitsi oppilaille ja opettajille myös Naantalin ja naantalilaisten sekä sitä kautta koko suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnille ja yleensä hyvälle elämälle.

Samalla, kun minulla on kunnia onnitella satavuotista kouluamme ja siinä merkittävästi vaikuttaneita, toivotan entisten oppilaiden puolesta menestystä myös tuleville taipaleille

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!