Kansallinen veteraanipäivän puhe ja jälkikirjoitus

Veteraaniliput20130427pg.jpg

Mikko Rönnholm Veteraanipäivä 27.4.2013 Naantali

  • Kansallinen veteraanipäivä on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987[1] osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki pääministeri Kalevi Sorsa[1] ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä. Tehtävä siirtyi Keski-Suomen lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosastolle, jossa ensimmäisen kansallisen veteraanipäivän järjestelyt hoiti Pekka Kaura-aho käyttäen tapahtumaan 32 000 markkaa.
    Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945,[1] joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa.
    Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne. Lainaus Wikipedia

Miksi vasta 1987 ?

 Olen ollut sellaisessa etuoikeutetussa asemassa, että tutustuin Aseveliliikkeen veteraaniin Veikko Helteeseen edustajatoverina. Hän oli luomassa aseveliliittoa, joka lakkautettiin sodan jälkeen rauhansopimuksen perusteella. Veikko Helle kertoi, että aseveliliiton perimmäisenä tarkoituksena oli veteraanien sosiaalisesta asemasta huolehtiminen, mutta Neuvostoliiton silmissä sitä pidettiin Suomen Neuvostovastaisen sotapropagandan tekijänä.

 On aivan luonnollista, että tuossa liitossa oli mukana myös hurmioituneita edustajia, joiden esiintyminen ei sopinut sodan jälkeiseen ilmapiiriin. On muistettava, että edelleen tuolloin oli kyse Suomen olemassaolosta. Keinot vaan olivat toiset ja ennen muuta presidentti Paasikiven ja Kekkosen tosiasioiden tunnustamisen ulkopolitiikka oli valassa ja se oli perusteltua eli kansakunnan kannalta viisasta.
Veteraanijärjestöt ottivat sittemmin hoitaakseen nämä veteraanien edunvalvonnan tehtävät ja kuten kerroin, niin vihdoin sitten vuonna 1987 tästä veteraanipäivästä tuli osa virallista kansallista perinnettämme. Toivon ja uskon, että veteraanit ymmärtävät, että missään vaiheessa ei ole ollut kysymys teidän toimintanne väheksymisestä.

  Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta, on ollut eniten käytetty yhteinen lähtökohta sotaan osallistumiselle. On niitä, jotka vierastavat näitä vähän juhlallisia ja ehkä leimautuneitakin sanoja. Mistä tämä vierastaminen johtuu? 
Erittelen vähän kokonaisuutta ja yritän jalkaa käsitteitä osiin, arkipäiväistää:
Koti on yksityisasia, uskontokin on henkilökohtainen, sen sijaan isänmaa on yhteinen asia.  Jälkeenpäin arvioiden veteraanisukupolvi onnistui tehtävässään. Meillä ovat kodit, meillä on uskonnon vapaus ja meillä itsenäinen kansakunta, jonka asioista päätämme itse tietenkin maailman reunaehtojen puitteissa.

  Kodin, uskonnon ja isänmaan voi kääntää tämän päivän kielelle, eli sanotaan: Suomalaiset taistelivat Neuvostoliittoa ja Saksaa vastaa tärkeiden ihmisyyden arvojen puolesta: Vastustettiin ihmisoikeuksien loukkauksia., puolustettiin henkilökohtaisen vapautta ja pidettiin kiinni kansojen itsemääräämisoikeudesta. Suomalaiset miehet ja naiset taistelivat siis oman henkensä ja terveytensä alttiiksi pannen kotona olleiden perheiden ja jälkeläistensä ja tulevien sukupolvien puolesta, siis meidän puolestamme. Perimmiltään samasta yhteisestä asiasta on kysymys.

 Kallisarvoisen lahjan annoitte meille, sillä jalostitte tämän kärsineen maan jälleenrakennuksen aikana ennen näkemättömän hienoksi maaksi, jossa voi elää ihmisarvoista arkielämää, tuntea turvallisuutta, saada elantonsa, kolutuksensa ja päästä toteuttamaan itseään ja vieläpä voi tasavertaisena olla muiden maiden kansalaisten kanssa tekemisissä niin työn kuin vapaa-ajankin aikana. 

 Eihän meillä ole tapana liikoja puhua ja siksi täkäläisittäin sanon: Ei huono lopputulos.
Naantali pyrkii kuuntelemaan veteraanien kohtuullisia toiveita ja toteuttaa niitä
mahdollisuuksiensa mukaisesti myös aineellisesti. Mutta uskokaa, että me naantalilaiset tunnemme suurta kiitollisuutta teitä kohtaan ja mielissämme toivomme teille kaikkea hyvää.

Jälkikirjoitus:

Veteraanipäivän avauksen laustavan aiheen sain sunnuntaina 20.4.2013 Helsingin Sanomissa olleesta artikkelista, jossa käsiteltiin Suomen sotapropagandaa ja erityisesti papiston roolia siinä. Artikkelissa verrattiin jatkosotaan lähdettäessä käytettyä termistöä ja se synnytti oudon olon. Lainaan tässä artikkelin kohtia ja pohdin asiaa:

  • Suomalaiset papit puhuivat jatkosodasta pyhänä sotana, kertoo palkittu väitöskirja. Kristuksen sotilaat olivat "ristiretkellä", mutta ajautuivat "moraaliseen rappioon" ja "polttavaan erämaahan". Suomalaispappien vanhat puheet tuovat mieleen tämän päivän jihadistit, kirjoittaa viime sunnuntainen Helsingin Sanomat.

Äärikansallismielisillä voimilla oli tuolloin vahva asema ja se näkyi ammattisotilas sotamarsalkka Mannerheimin päiväkäskyssä:

  • "Kut­sun Tei­tä kans­sa­ni py­hään so­taan kan­sa­kun­tam­me vi­hol­lis­ta vas­taan. San­ka­ri­vai­na­jat nou­se­vat ke­säis­ten kum­pu­jen al­ta jäl­leen rin­nal­lem­me tä­nään, jol­loin läh­dem­me Suo­mel­le tur­va­tun tu­le­vai­suu­den luo­dak­sem­me Sak­san mah­ta­vien so­ta­voi­mien rin­nal­la ja ase­to­ve­rei­na va­kain mie­lin ris­ti­ret­kel­le vi­hol­li­siam­me vas­taan." Kuului marsalkka Mannerheimin päiväkäsky jatkosotaan lähdettäessä.

Muistimme on armelias ja niinpä laskeudun noista lennokkaista tunnelmista lähemmäksi todellisuutta ja kerron, että teimme poikani Anttonin kanssa sodan ajan tapahtumista haastatteluja aseveliliikkeen aktiivien ja Naantalilaisten veteraanien keskuudessa, olivat sävyt toisenlaiset: Rivimiehinä sodassa olleet Luonnonmaan Viialan kylän veteraanit kertoivat:

  • Jatkosotaan ei lähdetty pakon edessä, vaan velvollisuudesta ja vääryyttä korjaamaan. Toisen luokan kansalisiksi itsensä tunteneet Naantalin pojat eivät muista ajatelleensa sodasta kieltäytymistä, vaikka heillä ei ollutkaan mitään suuria isänmaallisia tavoitteita. He lähtivät enempää suurpolitiikka ajattelematta muiden mukana tuolle paljon puhutulle paskareissulle.

Olen puheissani tavoitellut vaihtelevalla menestyksellä sellaista linjaa, etten tilaisuuksissa puhuisi aiheen vierestä, ja että en toista turhanpäiväisiä kliseitä. Perustellulta tältä kannalta katsottuna olisi ollut avata tuota historiamme kohtaa myös tältä - ei niin kunniakkaalta kannalta. En sitä kuitenkaan tehnyt rajoitetusta ajasta ja hienotunteisuudesta johtuen. Suussani sanat olisivat voineet tuntua ainakin joiden mielestä politikoinnilta jopa veteraanien syyllistämiseltä. Sellaista vaikutelmaa, koska se ei ole asenteeni, en halunnut synnyttää ja siksi tämä osia jää tänne vain kirjoituksena.

Lisää tähän aiheeseen vielä henkilökohtaisen näkökulman. Muistan radikaaliajoilta 1960-1970 luvulta, että sotaveteraanien lapset tekivät ”isänmurhaa” vähättelemällä tai jopa syyllistämällä veteraanivanhempiaan. Se oli enemmän sukupolvien välistä kuin asiaan liittyvää. Muistan usein esittäneeni hyville ystävilleni, että he ovat kohtuuttomia ja aivan erityisen väärässä ovat syyllistäessään vanhempiaan, jotka olivat tehneet velvollisuutensa vaikeimmissa mahdollisissa olosuhteissa.

Se vaihe meni tietenkin iän ja viisauden kasvaessa ohi ja niin nykyisin radikaali sukupolvet ymmärtävät niin henkilökohtaiselta kuin yleiseltä kannalta omien vanhempiensa kuin muidenkin veteraanien arvon.

Asioita on  yritettävä tarkastella eri aikoina vallinneiden olosuhteiden valossa. Erityisesti meidän tulee tunnistaa, että muistimme ja jopa mielipiteemme ovat myös ajan funktioita, ne muuttuvat niin syystä kuin syyttäkin. Se on inhimillistä.

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!