Ei, rouva presidentti on harkitun myyvä nimi.

Eirouvapresidentti20141007.jpg


Maria Romantschukin kirja ei kuitenkaan ole vähemmässäkään määrin paljastus tai häväistykirja, vaan päinvastoin korrekti kertomus kirjoittajan omasta urasta ja sen merkittävimmästä vaiheesta. Sivupääosassa oleva presidentti tulee hyvin toimeen Marian kanssa huolimatta siitä, että molemmat ovat itsellisiä, itsepäisiä ja tarvittaessa vähemmän vaatimattomia.

Jollakin tavalla opin tuntemaan eduskuntatoimittaja Maria Romantschukin. Taisin hänet luokitella äidinkielen ja fiksun ulkomuodon perusteella bättre folkettiin kuuluvaksi snobiksi. Varauksellisuutta lisäsi tieto siitä, että hän oli naimisissa Leif Salmenin kanssa. Lefalta ei paljoakaan ymmärrystä demareille herunut. Hän kun oli viisas ja aina oikeassa eikä tavallinen tallaaja.

Kirjasta selvisi, että Marian tausta ei ollut yläluokkainen ja että hänen ideologiansa oli ruotsinkielisten liberaalien feminismiä. Tarja Halonen oli fiksu poimiessaan hänet lähipiiriinsä. Joku demarikaaderitoimittaja olisi ollut hengenvaarallinen valinta. Brysselistäkin kokemusta hankkinut Eila Nevalainen, vaikka olikin demari, oli hyvää jatkoa valitulle linjalle.

Kirja dramaattisin kertomus koskee Irak gatea. Kertomus on se kuvaava, että pohdiskeleva. Sattumalta pienen tuokiokuvan saimme kokea mekin Naantalin Musiikkijuhlilla isäntinä olleet. Presidentti tuli veneellä Naantaliin, vastaan otti kukat ja laulut ja istui konsertissa ja piti pokkansa. Ohjelma oli mukaansa tempaava ja vain vastaus kysymykseen ”miltä tuntui” olisi voinut paljastaa, että jotain hankalaa oli Tarja Halosella mielessään. ”Joskus on sellainen tilanne, ettei hyväkään musiikki pysty tunnelmaa nostamaan.”

Niin kysymyshän oli siitä, että kanslian pitkäaikainen perustuslakispesialisti Martti Manninen taustaltaan keskustalainen oli lähettänyt yllättäen ja pyytämättä Anneli Jäätteenmäelle fakseja, joiden joukossa oli Buschin ja Lipposen keskustelu Irakin tilanteesta ja tuo kuuluisa termi koalitio, jota vääristelemällä sitten vaalit voitettiin.
Maria kuvaa Mannista vetäytyväksi ja omissa oloissaan olevaksi. Ujo ja hiljaisen sorttinen Manninen olikin, mutta voi siinäkin kirjassa mainitussa olla jotain perää, että Manninen myös jätettiin kabinetin ulkopuolelle.

Kirjassa pohdiskellaan motiiveja, että olisiko Tarja Halonen voinut olla aloitteellinen tukeakseen Jätteenmäkeä Lipposta vastaan. Maria Romantschuk todistaa uskottavasti, ettei hän ei sellaiseen usko nähtyään presidentin järkyttyneet reaktiot.
Tarja Halosen oikeustaju ja hänen asemansa kulkeva edellä, vaikka olenkin varma, ettei hänelle Paavo Lipposen tappio ollut surun aihe. Ja kun kirjaa lukee ja kun siitä pystyy tunnistamaan, että tämä asetelma oli kansliassa tiedossa, niin voi olla niin, että Martti Manninen on tunnelmasta saanut itsellensä , siis kuviteltua rohkaisua, mutta ei muuta.
Itse arvelen, että Martti Manninen lankesi Anneli Jätteenmäen pauloihin. En tietenkään tiedä eikä ainakaan oikeus sitä uskonut eikä pitänyt merkittävänä, että Jäätteenmäki olisi toiminut laittomasti. Siihen hänellä hänen onnekseen ei ollut mahdollisuutta asemansa vuoksi. Sen sijaan moraalinen vastuu ja häpeä tapahtumista on ja pysyy Jäätteenmäellä. Manninen oli poliittinen jihadisti. 

Olen tullut Tarja Halosen kanssa samaan aikaan eduskuntaan vuonna 1979 ja kuulunut sd-ryhmässä ei fraktioihin, joita silloin vielä oli vasen-oikea-akselilla. Me onneksi olimme eri vaalipiiristä ja siksi näkemyseroista huolimatta tulimme toimeen. Arvostin Tarjan selkeyttä ja periaatteellisuutta. Joissakin asioissa pidin häntä huiveineen naivina ja eikä hän tainnut juurikaan arvostaa minua ryhmätoverina. Kun hän oikein pahasti haukkui Paavo Lipposta, sanoi hän Paavon olevan ”samanlainen oikeistodemari kuin Rönnholm, vaikka onkin puolimetriä pidempi”. Mutta oman tulkinta mukaan vanhaa hokemaa vihollinen verivihollinen, puoluetoveri- pitää jatkaa vielä pahimmalla luokalla eli Helsingin pirin johdosta kilpailevat demarit. Se asetelma ei häviä helpolla. Siitä taitaa olla perimiltään kysymys Tarjan ja Paavonkin suhteissa

Tarja Halosen toisen kauden vaali meni tiukoille.
Marian arvio toisen kierroksen uhkaavasta kehityksestä oli oikea. Voi olla, että hänen rehelliset kommentit ja ohjeet pelastivat tilanteen. Tarjan vaaliorganisaatio valmistautui juhlaan ja halusi itse paistatella kuningattaren loisteessa ja unohti nöyryyden ja työn. Tämä synti oli meissä kaikissa ja aivan erityisesti Helsingin Hakaniemessä. Tarjalla olisi ehdottomasti pitänyt olla Maria Romantschukin tyyppinen analyyttinen ja kokenut viestintäspesialisti lähimpänä apunaan työväentalonenäisiä diletanttien sijasta. Mutta onneksi Tarjan vetovoima kesti.

Kirjassa käydään Fortumissa Mikael Liliuksen apuna. Nalle Wahlroos taisi olla kummina. Tavallisemman Tapio Kuulan kanssa ei sitten enää synkannut ja niinpä Maria pääsi unelma hommiin Tammeen kirjallisuus alalle. Bonnierien järjestelyt sitten hänet ulkoistivat.

Kirjan lopuksi palataan Tarjan 70-vuotissynttäreihin ja Kaari Utrion puheeseen.
Pidin hänen määritelmästä tuittupäisestä muijasta myönteisenä. Naine ei pärjää, jos on liian anteeksipyytelevä. Naisen on osattava olla myös vaativa- silläkin uhalla, että hän saa kuulla olevansa komenteleva ja määräilevä.”

Ehkä olen väärässä, mutta olisiko niin, että vaikka valta ei pilaisikaan, kuten Maria sanoo, niin valta vahvistaa oma uskoa.

Kirja on ammattitaidon näyte. Ymmärrettävä, selkeä, etenevä ja mielenkiintoa ruokkiva tekstiä sekä sopivan lyhyt. Läpilukeminen ei ole ajanhukkaa, näin turkulaispositiivisesti sanottuna.

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!