Yhdistäjä

YhdistC3A4jC3A4ARDemokraattiA20171130JPG.JPG

Itsenäisyyden juhlavuonna vuonna koin kaksi kulttuurielämystä, jotka liittyvät satavuotiseen historiaamme. Ne kertoivat miten maamme on muuttunut ja kysyivät mihin sen pitäisi mennä. 

Näytelmässä Erottaja 1917-1918 kerrotaan palvelijatar Ida Redsvenin kohtalokkaasti päättyvä tositarina kansalaissodan ajalta. Siitä miten punainen valo syttyi Hakaniemen tornissa 27.1. ja mitä sitten tapahtui. Siitä miten yksittäisen ihmisen toiveet oikeudesta ja unelmat vapaudesta murskautuvat historian pyörteissä. Näytelmän havainto on, että kaikki halusivat parempaa ja kaikki kokivat kaikki olevansa oikeassa. Ja miten kaikki alkoi huutamisesta.

Mietin omaa isosisääni tuossa sodassa. Mietin äitini kasvatusäitiä, joka Viipurissa tuona keväänä asettui ensin venäläisten jonoon, josta hänet ohjasi pois tuttu valkoinen. Tuosta jonosta ammuttiin kaikki. Näytelmä esitetään Helsingin Erottajalla aivan lähellä Smolnaa, jossa punaiset pitivät päämajaansa. Nyt vastapäätä teatteria sijaitsee Perussuomalaisten puoluetoimisto.

Pisin matka Helsingissä vuonna 1918 oli matka Pitkänsillan yli. Pisin matka nyky-Suomessa ei ole Utsjoelta Hankoon. Se on kävely Rautatientorin poikki. Vaikka leirit on siivottu pois, ne ovat henkisesti yhä läsnä.

***

Perjantaina 12 toukokuuta kiirehdin Temppeliaukion kirkkoon. Siellä esiintyi juhlakonsertissaan sellisti Arto Noras ja hänen oppilaitaan kolmessa polvessa.

Temppeliaukiota rakennettiin tasan 50 vuotta 1918 tapahtumien jälkeen. Tuolloin Woodstockissa laulettiin ja Prahan keväässä tavoiteltiin vapautta. Tuona aikana Suomi kasvoi kohisten, oli tulevaisuususkoa ja projektina hyvinvointivaltio. Kirkon on katossa kuparinen auringonkehrä, jota saavutaan katsomaan ympäri maailmaa.

Kirkossa istuu ikään kuin osana peruskalliota. Ympärillä pilkottavat 1920-luvun vuosina rakennetut Töölön talot. Mietin niiden muurareita, joita saapui ympäri Suomea ja ehkä jäi tekemään vielä Sirenin Arkadianmäen.

Kuulimme Straussin neljästä viimeisestä laulusta viimeisen. Nuo laulut jäivät säveltäjän viimeiseksi työksi 1948 ja ovat täynnä kaipausta menneeseen sotaa edeltäneeseen aikakauteen. Musiikissakin kuului suomalainen ihme. Maailmanluokan klassinen koulutus kohtasi musiikin muualta. Mietin Suomea. Miten se oli rakennettu ja mitä siitä aiomme tehdä.

Viimeinen lauluista Beim Schlafengehen - Nukkumaan mennessä loppuu ”kahleeton sielu vapain siiveniskuin nousee..  ..elääkseen tuhansin tavoin  Tullessamme ulos konsertista meidät saavutti uutinen presidentti Mauno Koiviston kuolemasta. Straussin myötä aikakausi vaihtui ja romantiikka hiipui pois. Jotakin samaa minä koin Koiviston poismenon myötä. Yhtenäiskulttuurin aika oli ohi.

***

Iida Redsvenin hahmo kertoo näytelmän lopussa. ”En pelkää. Ajattelen sitä mitä olisi voinut olla. Ei se niin kovin paljoa ole.” Hän unelmoi ennen lopullista: ”Meri kimaltelee. Olemme vapaita niin kuin ihmiset ovat.”

Vaikka maa moninaistuu ja kulttuuri muuttuu, niin Koiviston perintö kertoo meille, jotka pyrimme sitä hoitamaan, että vain siitä mikä on totta voi tulla jotakin suurta. Vain se mikä on oikein, kestää. Vuonna 2018 on etsittävä alhaisimman yhteisen nimittäjän, tai erottajan, sijaan taas yhdistäjää.

Vuosisata Iidan jälkeen 2018 meidän tehtävämme ei sytytä valoa torneihin, vaan suomalaisten sisälle. Eikä se pala vain punaisena, sinivalkoisena tai kutsu suomalaisia ottamaan puoliaan. Se palaa kaikissa sateenkaaren väreissä ja kutsuu pois leireistä yhteen aaltoon jossa ihmiset ovat, niin vapaita niin kuin ihmiset ovat.

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!