Uskon karit

KivetjakaritJakoluoto20131020.jpg

Tänään 20.10.2013 oli Naantalin uuden kappalaisen Piia Klemin virkaan asettaminen Jumalanpalveluksen yhteydessä, saarnan piti itse arkkipiispa Kari Mäkinen. Arkkipiispa ei ole tyhjän puhuja, joten se kiinnosti.  Mutta en kuitenkaan mennyt. Mielessäni aloin pohtia miksi jäin pois:


Aivan aluksia ja helpommasta päässä on laiskuus, vaatteiden vaihtaminen ja ajankäytön uudelleen suunnittelu ei innosta. Päivä on poikkeuksellisen upea syksyn kuulaus, vielä värikkyyttä ja tyyntä veden pintaa on vaikea vastustaa. Tämäkin sinänsä riittää selittämään tapakristityn käytöstä.

Muitakin tekijöitä on vaikeuttamassa kirkon kynnyksen ylittämistä: Ensinnäkin paikalle tulo nyt tällaiseen erikoistilaisuuteen voidaan tulkita uteliaisuudeksi eikä niinkään sisäiseksi kutsumukseksi. Todennäköisesti itsestäni turhia luullen olen huomaavinani pientä ylimääräistä kiinnostusta läsnäoloani kohtaan. Lisäksi tilaisuudessa on myös turhia seremonioita, eikä kesken poislähteminen ole hyvien tapojen mukaista.

Oma kansankirkon oppi ei ole huono ainakaan katolisiin kirkkoihin verrattuna. Kristillisillä etiikalla toivoisi vahvempaa sananvaltaa ihmisten mielissä. Mutta kun ei asiaa ole vahvasti tuntemalla omaksunut, niin on sellainen vähän ulkopuolisen olo. Ja toisaalta mieleen tulee sekin, että emmehän me tarvitse välimiehiä, jos asiaa on. Ja sekin kolkuttelee, että on sellainen epäkristillinen epäilys muiden läsnä olevien tarkoitusperistä.

Miksi sitten pitää tällaista pohtia?
Lähinnä sen vuoksi, että  hyväksyn seurakunnallisen yhteisyyden idean. Sen lähtökohtana on yhteenkuuluvuuden tunne, joukkoon kuulumisen tarve. Mutta voiko kirkossa tuntea läheisyyttä? Arvelen, että aika harvoin näin tapahtuu. Jotenkin enemmän ravitsevia ovat keskustelut ihan jossakin muualla.

Ja tästä lopusta tulenkin assosiaatioon poliittisen toiminnan kanssa. Sielläkin pitäisi olla yhteenkuuluvuutta. Niistäkin tilaisuuksista pitäisi löytää kohottavaa sananselitystä. Mutta kuulijat puuttuvat ja niinkin on käynyt, että yhteiskunnallisista asioista puhutaan enemmän muualla kuin poliittisissa yleisötilaisuuksissa. Puolueiden toiminnasta puutuu henki – on neuvottomuutta ja epäilyä. Toiminnasta on tullut tapa ja osallistumisesta pakkopullaa.

Tällaisia mietteitä tuli nähdessäni nuo veden alla tavallisesti olevat kivet, pienet kari, jotka kuvassa näkyvät: Papin ja piispan onkireissulla piispa loikki rannalle hakemaan matoja, ja kun tuli papin vuoro, niin plumsis. Piispa sanoi lohduttavasti, etten sinun uskoa epäile, mutta täytyy tuntea kivetkin. Vanhassa vitsissä on sisältöä; usko on hyvä, mutta tietokaan ei ole pahasta. Meiltä puutuu uskallustakin kommunikointiin jopa pohdintaan, itsensä alttiiksi panemiseen

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!