JHL:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta 6.12.2014 Naantalissa
Hyvät
itsenäisyyspäivän juhlijat, arvoisat sotaveteraanit, hyvät kuulijat
Suomen Eduskunta on 15 päivänä
viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon
38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin
asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen
valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen
kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että
velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää
kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana.
Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava
muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.
Näillä sanoilla alkaa Suomen
itsenäisyysjulistus. Nyt voimme sen ja
monien sen jälkeisten kivuliaiden ja kalliiden uhrausten jälkeen vapaana
kansakuntana muiden maailman kansojen rinnalla juhlia Suomen tasavallan
yhdeksättäkymmenettäseitsemättä itsenäisyyspäivää.
Suomen itsenäistymiselle
avautui mahdollisuus ensimmäisen maailmansodan loppupuolella, kun valta
Venäjällä vaihtui. Kansallisuusaate oli vallannut alaa ja ajattelua Euroopassa
1800-luvulla, ja Suomessa varsinkin vuosisadan loppupuoli oli
kansallisuusaatteen ja suomalaisuuden nousua. Oman kielen ja kulttuurin –
suomalaisuuden – merkitystä korostettiin.
Itsenäisen Suomen taival on
ollut menestystarina, mutta sillä on oma surureunansa. Sisällissodan haavat
nuoren kansakunnan alkutaipaleelta arpeutuivat hitaasti. Talvi- ja jatkosodan
käsittämättömät inhimilliset ja materiaaliset uhraukset ja ponnistukset
hitsasivat kansan ja suomalaiset yhteen. Sodanajan epäinhimillisten ponnistusten
ansiosta voimme tänään juhlia Suomen jo lähes 100 vuotta kestänyttä yhtäjaksoista
itsenäisyyttä ja suvereniteettia.
Kalliisti lunastettua
itsenäisyyttä osaamme arvostaa ja vaalia. Osaamme myös olla kiitollisia niille
sukupolville, jotka ovat sen mahdollistaneet. Nämä miehet ja naiset ovat oman
henkensä, terveytensä ja hyvinvointinsa uhalla taanneet meille itsenäisen
Suomen, isänmaan. Meidän tehtävämme on nyt jatkaa suomalaisuutta uudenlaisessa
maailmassa, joka on monin tavoin toisenlainen kuin itsenäisyytemme ensimmäisinä
vuosikymmeninä, mutta joka on myös monin tavoin samankaltainen kuin silloin.
Hyvät
kuulijat
Tänä vuonna on vietetty
Berliinin muurin murtumisen 25-vuotisjuhlia ja samalla kylmän sodan ja
suurvaltojen blokkipolitiikan hajoamisen juhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alku oli
suuren toiveikkuuden, vapauden, mahdollisuuksien ja uuden odotuksen innostunutta
juhlaa. Tänään tiedämme, että osa toiveista ja unelmista on kadonnut. Kuitenkin
suuri joukko valtioita ja ihmisiä elää suuremmassa vapaudessa ja
taloudellisessa hyvinvoinnissa kuin ilman rautaesiripun romahtamista olisi
ollut mahdollista.
Suomelle Neuvostoliiton
romahtaminen avasi lopullisesti tien läntisen demokratioiden joukkoon. Siihen
viiteryhmään johon olimme määrätietoisesti, mutta tiukkojen rajoitteiden vallitessa
pyrkineet lähes koko sodan jälkeisen ajan. YK:n jäsenyyttä haimme jo vuonna
1947, mutta se heltisi vasta vuonna 1955. Pitkä, määrätietoinen ja
realiteeteista tietoinen marssi länteen oli alkanut. Sitä edistettiin monilla
kansainvälisillä rintamilla näkyvästi tai vähemmän näkyvästi, samalla torjuen
itäisen naapurin pyrkimykset liittää Suomi tiukemmin omaan blokkiinsa.
Suomesta tuli 60-luvun alussa
Euroopan vapaakauppaliiton Eftan liitännäisjäsen. Seuraava askel otettiin
70-luvun alussa, kun vuonna 1973 solmimme vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa
värikkäiden ja vaikeiden vaiheiden jälkeen. Myös pohjoismainen yhteistyö on
aina ollut tärkeä ja keskeinen osa Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden
strategiaa.
Kahdeksankymmentäluvun lopulla
erityisesti taloudellinen sitoutuminen länteen tiivistyi. Euroopan yhteisö oli
heräämässä horroksestaan ja sisämarkkinoiden synnyttäminen sai vauhtia.
EFTA-maat Suomi, Ruotsi, Norja, Sveitsi ja Itävalta työskentelivät kuumeisesti
säilyttääkseen ja kehittääkseen kauppasuhteitaan tiivistyvään ja kehittyvään
EY:hyn. Aluksi neuvoteltiin Euroopan talousalueen muodostamisesta. Sellainen
saatiinkin aikaan, mutta Suomen, Ruotsin ja Itävallan osalta kehitys päättyi
EY-jäsenyyteen vuoden 1995 alusta.
Suomessa järjestettiin
kansanäänestys EY-jäsenyydestä kaksikymmentä vuotta sitten, ja Suomen kansa
päätti reilulla enemmistöllä jäsenyyden puolesta. Jäsenyys Euroopan yhteisöissä
ja ripeä nousu taloudellisesta lamasta 90-luvun puolivälissä edustivat tietysti
suurta onnistumista ja toivoa. Kansainvälinen avautuminen ja yhdentyminen
Eurooppaan oli valloittavaa aikaa. Suomi muuttui vauhdilla ja mahdollisuus kollektiiviseen
ja yksilölliseen itseilmaisuun, rajoittamattomaan vapauteen ja ennen
kokemattomiin mahdollisuuksiin oli huumaava tunne.
Eurooppa edusti tuolloin
toivoa, mahdollisuuksia, tulevaisuutta, taloudellista, poliittista, sosiaalista
ja oikeudellista kehitystä – lupausta paremmasta elämästä. Sitä se edustaa
edelleen niille, jotka ovat unionin ulkopuolella. Me, jotka kärvistelemme
yhteisten vaikeuksien kanssa, jo ikuiselta tuntuvan euro- ja talouskriisin
kanssa, emme aina jaksa muistaa Euroopan vahvuuksia ja mahdollisuuksia.
Suomen Eurooppa-strategia on
ollut ytimiin pyrkimistä. Hakeutumista niihin pöytiin, joissa päätöksiä
tehdään. Tästä käsin kosketeltavin esimerkki on yhteisen eurooppalaisen rahan –
euron- käyttöönotto heti ensimmäisessä aallossa vuonna 2002.
Ulko- ja
turvallisuuspolitiikassa strategiamme on ollut toisenlainen. Siellä emme ole
pyrkineet läntisten organisaatioiden ytimiin. Euroopan unionilla on nykyään
yhteistä ulkopolitiikkaa, mutta EU-maiden turvallisuuspolitiikan arkkitehtuuri
rakentuu kuitenkin pitkälti Naton raameissa.
Geopolitiikka ja sen aikaan
saama historia ovat tietysti Suomen linjan ja valintojen takana. Ulko- ja
turvallisuuspolitiikan pitkä linja, ennustettavuus ja laaja parlamentaarinen
yhteisymmärrys sekä uskottava puolustuskyky ja -tahto ovat niitä rakennuspuita,
joiden varaan turvallisuutemme ja koskemattomuutemme tukeutuvat.
Hyvät
kuulijat
Turvallisuuspoliittinen
ympäristömme on poikkeuksellisen epävarmassa ja uhkaavassa tilanteessa.
Vastakkainasettelu lännen ja Venäjän välillä on kovaa. Venäjän arvaamattomuus
ja sotilaallisen aktiviteetin nousu herättävät suurta huolta sen
rajanaapureissa, mutta myös koko läntisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Venäjä haluaa toimillaan ja toimintatavallaan osoittaa olevansa globaali
suurvalta. Siksi se pyrkii nostamaan Ukrainan kriisin sen ja USA:n väliseksi
konfliktiksi. EU:lle on Venäjän käsikirjoituksessa kirjoitettu vain USA:n
käsikassaran, juoksupojan rooli.
Tänään on kulunut lähes
päivälleen 75 vuotta Talvisodan alkamisesta. Me Suomessa jos jossain tiedämme,
tunnemme ja muistamme itäisen naapurin arvaamattomuuden ja provosointikyvyn.
Tiedämme ja tunnemme myös sen, että ulkopuolisen avun saamiseen liittyy miltei
poikkeuksetta avun antajan omia intressejä. Siksi sen varaan ei voi omaa
koskemattomuuttaan ja kohtaloaan asettaa, vaan on omin voimin, omin
ponnistuksin ja omin uhrauksinkin oltava valmis itseään puolustamaan. Ja siitä
meillä on totisesti kokemusta ja näyttöä. Näyttöä, josta voimme tänään olla
ylpeitä ja onnellisia. Näyttöä, joka on taannut meille vapauden ja vaurauden,
itsenäisyyden ja arvostetun paikan maailman valtioiden joukossa.
Meillä Suomessakin ulko- ja
turvallisuuspoliittinen keskustelu on noussut uudelle tasolle. Lähestyvät
eduskuntavaalit vielä kiihdyttävät poliittista keskustelua ja linjanvetoa
Suomen tulevista turvallisuusratkaisuista. Ne tiivistyvät monin tavoin Suomen
Nato-jäsenyyteen. Toiset näkevät Suomen ainoana mahdollisuutena täysjäsenyyden
Natossa, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että liittoutumattomuuspolitiikka on
edelleen Suomen kaltaiselle maalle paras ja turvallisin vaihtoehto.
Ulkopolitiikan hoidossa ja
ulkopoliittisessa keskustelussa olemme kuitenkin pidemmällä kuin koskaan.
Olemme sen suhteen avoimempia kuin koskaan. Enää ei päde Max Jakobsonin
tunnettu lausahdus siitä, että Suomen ulkopolitiikasta ei voi aina sanoa, että
niin on jos siltä näyttää. Nyt ulkopolitiikka on miltä se näyttää.
Jokaisessa
turvallisuuspolitiikan vaihtoehdossa tarvitsemme kuitenkin oman vahvan ja
uskottavan puolustuksen. Tahdoltaan ja taidoiltaan vahvan väen, ja sille
nykyaikaisen, tehokkaan kaluston ja varustuksen. Ja hyvät yhteistyökumppanit. Suomen
ja Ruotsin puolustusyhteistyön suunnitelmat ovat edenneet uudessa tilanteessa
ripeästi. Tämä yhteistyö on saanut kannatusta molemmissa maissa niin
kansalaisilta kuin poliitikoiltakin. Kahden vakaan ja ketään uhkaamattoman maan
voimien yhdistäminen on järkevää ja hyväksyttävää.
Yksin jäämisen estäminen on
varmasti puolustuspolitiikan keskeinen tavoite. Yksin emme ole aikaisemminkaan
pärjänneet, vaikka omatkin kykymme ovat olleet vahvoja. Tähän yksin jäämisen pelkoon
pelkistyvät myös monen Naton puolestapuhujan argumentit. Heidän mukaansa vain
Nato-jäsenyydellä voimme saada turvatakuut, sen kuuluisan artikla viiden
takaamat kollektiiviset puolustusvelvoitteet.
Mutta vaakakupissa painavat
tietenkin arviot siitä, miten Nato-jäsenyys muuttaisi suhteemme Venäjään, mikä
olisi Venäjän reaktio ja mikä rooli Suomelle Natossa lankeaisi. Paljon on myös painotettu Ruotsin ja Suomen
puolustuspoliittisten ratkaisujen yhdensuuntaisuutta ja yhdenaikaisuutta, eikä
sitä varmasti voikaan liikaa painottaa. Mitä muutoksia sitten tapahtuukin,
niiden ei pidä olla äkkinäisiä, niiden ei pidä olla tunnepohjaisia, niiden ei
pidä olla väärin ajoitettuja ja niiden pitää olla laajasti kansalaisten
keskuudessa hyväksyttyjä. Tässä kohtaa voisi mukaillen lainata vaikka Honkajokea
Tuntemattomasta sotilaasta ja todeta,
että varjele noita Suomen herroja, etteivät enää löisi päätään Karjalan
mäntyyn. Viisautta ja malttia päätöksenteossa siis tarvitaan.
Ukrainan kriisin johdosta
asetetut taloudelliset pakotteet ja Venäjän vastapakotteet ovat vaikeuttaneet
Suomen muutenkin heiveröistä taloustilannetta. Ne ovat kuitenkin se hinta,
jonka tällä hetkellä joudumme maksamaan Venäjän laittomasta aggressiosta. Muuta
vaihtoehtoa meillä ei ole. Olemme unionin jäsenmaa, ja yhdessä tehdyistä
päätöksistä on pidettävä kiinni. Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miten
jäsenvaltioille kohdistuvia menetyksiä kompensoidaan. Siinä Suomen on ilman
muuta ajettava tiukasti omaa etuaan.
Huomattavaa kuitenkin on, että
suhteiden normalisoituminen tulee viemään vuosia. Niin tiukasti Venäjä ajaa
itseään nurkkaan, ettei sieltä hevin löydy kunniallista ulospääsyä. Vuosia kestävä suhteiden jäähtyminen
tarkoittaa myös sitä, että talous- ja kauppasuhteiden palautumisesta
entiselleen ei ole mitään takeita. Siksi on jälleen kerran löydettävä uusi
suunta Suomen viennille ja talouden nousulle.
Hyvä
juhlaväki
Kansojen ja kansakuntien kaipuu
vapauteen ja itsemääräämisoikeutteen on universaali, yleismaailmallinen ja yleisinhimillinen
asia. Skotlannin tiukka kansanäänestys ja Katalonian suunnitelmat itsenäistymisestä
ovat esimerkkejä siitä, miten kehitys Euroopassakin on edelleen sekä yhdentyvä
että hajautuva.
Valtioiden
keskinäisriippuvuus, kansainvälisten sitoumusten määrä ja laatu sekä talouden
toiminnan lainalaisuudet ja arvoketjut rajoittavat ja muovaavat perinteistä valtiollista
suvereniteettia. Samalla ne kuitenkin luovat aivan uudenlaisia taloudellisia ja
henkisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia kansalaisille toteuttaa itseään ja
luoda oman hyvän elämänsä kehikko ja rakennuspuut. Valtiothan ovat olemassa siksi,
että ne mahdollistavat kansalaistensa hyvän elämän. Ne luovat raamit
kansalaisten yhteisöllisyydelle ja yhteistyölle.
Kun itsemääräämisoikeuden
kovinta ydintä määritellään, on usein kyse oman kulttuurin, kielen ja
sivistyksen vaalimisesta ja kehittämisestä. Vahva suomalainen
kulttuuri-identiteetti on paitsi hyväksi itsellemme, myös arvostettua
maailmalla.
Herbert Hoover, USA:n 31.
presidentti (1929–1933) on sanonut, että ”kansan suuruutta ei mitata sen
rikkaudella, sen lukumäärällä tai sen armeijoilla. Sitä mitataan kansan
luonteen, sivistyksen ja musiikin mukaan. Tässä suhteessa Suomi ei ole pieni
maa.”
Itsenäisyys ja isänmaallisuus
liitetään usein yhteen. Se on luonnollista. Sen sijaan Isänmaallisuus ja
nationalismi eivät mielestäni kuulu yhteen. Nationalismi on kuitenkin saanut
jalansijaa nyt, kun lisääntyvä kansainvälistyminen on muuttanut suvereniteettia
ja murentanut kansallisvaltiota. Äärinationalismin nousuun liittyy silti
muitakin ilmiöitä kuin pelkkä kansainvälistyminen. Usein se ei ole ilmiön syynä
lainkaan, vaan muut yhteiskunnalliset tekijät ja olosuhteet vain luovat sille
oivan maaperän kasvaa ja voimistua.
Nuorten työttömyys, elämän
näköalattomuus, huono asuntotilanne, toimeentulo-ongelmat, riittämättömät
opiskelumahdollisuudet ja oppimisvaikeudet sekä sosiaalisen tuen puute ovat
liian hyvää kasvualustaa nationalismille. Siksi niihin pitää hakea ratkaisuja tehokkaasti,
tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Tämä on meillä Suomessa tämän hetken
suurimpia haasteita. Talouden vaikeudet, julkisen sektorin leikkaukset ja kasvava
ja pitkittyvä työttömyys ovat todellisia uhkatekijöitä Suomelle, suomalaisille
ja suomalaisuudelle. Euroopassa on jo liikaa vastenmielisiä esimerkkejä siitä
mitä tapahtuu, kun yhteiskuntapolitiikkaa tehdään vain talouden ehdoilla.
Eivätkä nämä vastenmielisyydet pääty vain omien yhteiskuntiemme sisään ja
äärinationalistisiin, muukalaisvihamielisiin liikkeisiin, vaan ne läikkyvät
maan ja maanosan yli.
Suomen itsenäistyminen ja
itsenäisyyden säilyminen on ollut ihme. Ihme on ollut myös Suomen nopea nousu
maailman rikkaimpien ja menestyneimpien maiden joukkoon. Olemme nousseet pohjoismaisten
hyvinvointivaltioiden rinnalle perästä pinnistäen, mutta tavoitteellisesti
määräpäätä kohtien kulkien ja hakeutuen. Nyt meidän pitää kamppailla
pitääksemme itsemme siellä.
Kyse on paljolti rahasta.
Velkaa on Suomessa aina kavahdettu, ja yhä edelleen julkisuudessa perustellaan
velan välttämistä sillä, että se jää lapsiemme ja heidän lapsiensa
maksettavaksi. Entä sitten? Mitä jos heille jääkin velaksi heikko koulutus,
huono terveys, rapistuva, hajautuva, eripurainen yhteiskunta jonka perusarvot
ja yhteinen suuri tarina ovat kadonneet? Sitä velkaa ei voi koskaan maksaa
takaisin, sitä velkaa ei koskaan voi edes kuvitella investoinniksi. Se velka on
menetetty tulevaisuus ja tuhottu menestys. Sellaista emme saa päästää
tapahtumaan.
Tai kuten arkkipiispa Kari
Mäkinen on todennut: ”Oikeudenmukaisuus ja elämän pyhyyden puolustaminen ovat
monin verroin tärkeämpiä kuin yhteiskuntaa hallitsevat tehokkuuden,
tuottavuuden ja taloudellisen kilpailukyvyn arvot.”
Meidän on investoitava
itseemme, investoitava Suomeen. Niihin,
jotka haluavat asua ja elää tässä maassa ja rakentaa yhteistä isänmaatamme.
Meidän vahvuutemme on aina ollut yhtenäisyys ja jokaisen kykyjen hyödyntäminen
sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Tätä voimavaraa emme saa hukata. Siihen
tuhlailuun pienellä maalla ja kansakunnalla ei ole varaa.
Hyvät
kuulijat
Suomi on jakautunut kahtia.
Huono-osaisuus on lisääntynyt ja siitä on tullut ylisukupolvista, periytyvää. Se
on tarttunut Suomi-neidon hameenhelmaan kuin se entinen tavara Junttilan tuvan
seinään. Ja liian moni meistä on oppinut sietämään sitä. Eriarvoisuuden ja
huono-osaisuuden allergia on poissa, kansalaisten siedätyshoito on tehonnut.
Huono-osaisten joukko kasvaa.
Heidän ja heidän lastensa kokemusmaailma on toisenlainen kuin paremmin voivan
enemmistön. Tämä on uusi tilanne hyvinvointi-Suomessa. Luokkayhteiskunta tekee
paluuta. Se on vastoin tavoitteitamme ja ihanteitamme, joiden mukaisesti olemme
yhteiskuntaamme rakentaneet.
Luokkayhteiskunnan paluu on
paitsi inhimillinen tragedia myös taloudellista tuhlausta. Se syö nykyisiä
taloudellisia ja henkisiä voimavarojamme, mutta vielä onnettomampaa on se, että
se heikentää tulevaisuuden kasvun ja menestyksen mahdollisuuksia. Pienen
kansakunnan voima ja menestys on aina ollut riippuvainen siitä, että kykenemme
mobilisoimaan kaikki voimamme, lahjakkuutemme ja viisautemme yhteisiin
ponnistuksiin.
Kun kokemusmaailmamme eroavat,
on meidän entistä vaikeampaa myötäelää ja tukea niitä, joita emme tunne, joiden
elämä ei meitä kosketa, joiden elämää emme kohtaa ja joiden elämä tuntuu olevan
toisaalla. Tämän välinpitämättömyyden ja ylenkatseen yli ja taakse meidän pitää
kurkottaa. Nähdä ja kohdata nämä ihmiset, vetää heidät mukaan, antaa heille
mahdollisuuksia, tukea heitä ja luoda olosuhteet, joissa hyvän elämän
edellytykset ovat mahdolliset ja osallisuus yhteiskuntaan tavoiteltavaa.
Arvoisat
itsenäisyyspäivän juhlijat
Suomalaisuus on
monimuotoisempaa kuin aikaisemmin ja sen syvimmän olemuksen määrittäminen käy
vuosi vuodelta vaikeammaksi. Suomalaisuutta on marraskuisella Suomenlahdella
seilaavan Tallinnan laivan karaokebaari, jossa lauletaan elämän olevan raskasta
työtä, jossa harvemmin on onni myötä. Se
on marraskuinen Slush-tapahtuma satoine startup-yrityksineen ja turboahdettuine
energioineen ja egoineen, kielineen jota suurin osa suomalaisista ei edes
ymmärrä. Se on tyhjentynyt, pimentynyt kunnantalo ja pellolle noussut
kimalteleva, peltiseinäinen kauppakeskus. Se on takkuileva sote-uudistus ja
jyrkät terveyserot. Se on tasa-arvoista avioliittolakia ja perinteisiä perhearvoja.
Se on ammattiin kouluttautuvia, elämälle uteliaita ja toiveikkaita nuoria. Se
on pitkän elämäntyön tehneitä, hyvää vanhuutta toivovia veteraaneja ja muita
varttuneita kansalaisia.
Nykyinen suomalaisuus on
inhimillisen elon mosaiikkia, pirstoutuvaa yhteiskuntaa ja sen vuoksi monipuolistuvaa
itsenäisyyden määrittelyä ja tulkintaa. Itsenäisyyspäivä on hieno ja arvokas
hetki pohtia Suomen tarinaa, suomalaisuuden kertomusta, sen historiaa ja
tulevaisuutta. Se on omien juurien tutkiskelun hetki, se on tulevien
mahdollisuuksien tunnustelun hetki, se on kansakunnan tarinan kerronnan ja yhteisöllisyyden
vahvistamisen hetki. Hetki jolloin sukupolvien kokemukset ja tuntemukset, työ
ja aherrus, uhraukset ja saavutukset sulavat yhteen ylpeydeksi isänmaasta ja
iloksi Suomesta. Ja ymmärrykseksi siitä että tämä maa on meille ainoa ja paras,
ainutlaatuinen ja erilainen. Ja
ymmärrykseksi siitä, että suomalaiset ovat kansa, joka menestyy muiden maailman
kansojen rinnalla itsenäisenä kansakuntana.
Hyvää itsenäisyyspäivää Teille
jokaiselle toivotti Jarkko:
Kuvassa Jarkon vaimo Susanna ja hänen äitinsä Ritva Stolzman sekä Jarkon äiti Raili Eloranta.
