Nykyinen suomalaisuus on inhimillisen elon mosaiikkia

RitvajaSusannastolzmanjarailijaJarkkoEloranta20141206.jpg

JHL:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta  6.12.2014 Naantalissa

Hyvät itsenäisyyspäivän juhlijat, arvoisat sotaveteraanit, hyvät kuulijat

Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitus­muodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.

Näillä sanoilla alkaa Suomen itsenäisyysjulistus.  Nyt voimme sen ja monien sen jälkeisten kivuliaiden ja kalliiden uhrausten jälkeen vapaana kansakuntana muiden maailman kansojen rinnalla juhlia Suomen tasavallan yhdeksättäkymmenettäseitsemättä itsenäisyyspäivää.

Suomen itsenäistymiselle avautui mahdollisuus ensimmäisen maailmansodan loppupuolella, kun valta Venäjällä vaihtui. Kansallisuusaate oli vallannut alaa ja ajattelua Euroopassa 1800-luvulla, ja Suomessa varsinkin vuosisadan loppupuoli oli kansallisuusaatteen ja suomalaisuuden nousua. Oman kielen ja kulttuurin – suomalaisuuden - merkitystä korostettiin.

Itsenäisen Suomen taival on ollut menestystarina, mutta sillä on oma surureunansa. Sisällissodan haavat nuoren kansakunnan alkutaipaleelta arpeutuivat hitaasti. Talvi- ja jatkosodan käsittämättömät inhimilliset ja materiaaliset uhraukset ja ponnistukset hitsasivat kansan ja suomalaiset yhteen. Sodanajan epäinhimillisten ponnistusten ansiosta voimme tänään juhlia Suomen jo lähes 100 vuotta kestänyttä yhtäjaksoista itsenäisyyttä ja suvereniteettia.

Kalliisti lunastettua itsenäisyyttä osaamme arvostaa ja vaalia. Osaamme myös olla kiitollisia niille sukupolville, jotka ovat sen mahdollistaneet. Nämä miehet ja naiset ovat oman henkensä, terveytensä ja hyvinvointinsa uhalla taanneet meille itsenäisen Suomen, isänmaan. Meidän tehtävämme on nyt jatkaa suomalaisuutta uudenlaisessa maailmassa, joka on monin tavoin toisenlainen kuin itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta joka on myös monin tavoin samankaltainen kuin silloin.

Hyvät kuulijat

Tänä vuonna on vietetty Berliinin muurin murtumisen 25-vuotisjuhlia ja samalla kylmän sodan ja suurvaltojen blokkipolitiikan hajoamisen juhlia. Yhdeksänkymmentäluvun alku oli suuren toiveikkuuden, vapauden, mahdollisuuksien ja uuden odotuksen innostunutta juhlaa. Tänään tiedämme, että osa toiveista ja unelmista on kadonnut. Kuitenkin suuri joukko valtioita ja ihmisiä elää suuremmassa vapaudessa ja taloudellisessa hyvinvoinnissa kuin ilman rautaesiripun romahtamista olisi ollut mahdollista.

Suomelle Neuvostoliiton romahtaminen avasi lopullisesti tien läntisen demokratioiden joukkoon. Siihen viiteryhmään johon olimme määrätietoisesti, mutta tiukkojen rajoitteiden vallitessa pyrkineet lähes koko sodan jälkeisen ajan. YK:n jäsenyyttä haimme jo vuonna 1947, mutta se heltisi vasta vuonna 1955. Pitkä, määrätietoinen ja realiteeteista tietoinen marssi länteen oli alkanut. Sitä edistettiin monilla kansainvälisillä rintamilla näkyvästi tai vähemmän näkyvästi, samalla torjuen itäisen naapurin pyrkimykset liittää Suomi tiukemmin omaan blokkiinsa.

Suomesta tuli 60-luvun alussa Euroopan vapaakauppaliiton Eftan liitännäisjäsen. Seuraava askel otettiin 70-luvun alussa, kun vuonna 1973 solmimme vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa värikkäiden ja vaikeiden vaiheiden jälkeen. Myös pohjoismainen yhteistyö on aina ollut tärkeä ja keskeinen osa Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden strategiaa.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla erityisesti taloudellinen sitoutuminen länteen tiivistyi. Euroopan yhteisö oli heräämässä horroksestaan ja sisämarkkinoiden synnyttäminen sai vauhtia. EFTA-maat Suomi, Ruotsi, Norja, Sveitsi ja Itävalta työskentelivät kuumeisesti säilyttääkseen ja kehittääkseen kauppasuhteitaan tiivistyvään ja kehittyvään EY:hyn. Aluksi neuvoteltiin Euroopan talousalueen muodostamisesta. Sellainen saatiinkin aikaan, mutta Suomen, Ruotsin ja Itävallan osalta kehitys päättyi EY-jäsenyyteen vuoden 1995 alusta.

Suomessa järjestettiin kansanäänestys EY-jäsenyydestä kaksikymmentä vuotta sitten, ja Suomen kansa päätti reilulla enemmistöllä jäsenyyden puolesta. Jäsenyys Euroopan yhteisöissä ja ripeä nousu taloudellisesta lamasta 90-luvun puolivälissä edustivat tietysti suurta onnistumista ja toivoa. Kansainvälinen avautuminen ja yhdentyminen Eurooppaan oli valloittavaa aikaa. Suomi muuttui vauhdilla ja mahdollisuus kollektiiviseen ja yksilölliseen itseilmaisuun, rajoittamattomaan vapauteen ja ennen kokemattomiin mahdollisuuksiin oli huumaava tunne.

Eurooppa edusti tuolloin toivoa, mahdollisuuksia, tulevaisuutta, taloudellista, poliittista, sosiaalista ja oikeudellista kehitystä – lupausta paremmasta elämästä. Sitä se edustaa edelleen niille, jotka ovat unionin ulkopuolella. Me, jotka kärvistelemme yhteisten vaikeuksien kanssa, jo ikuiselta tuntuvan euro- ja talouskriisin kanssa, emme aina jaksa muistaa Euroopan vahvuuksia ja mahdollisuuksia.

Suomen Eurooppa-strategia on ollut ytimiin pyrkimistä. Hakeutumista niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Tästä käsin kosketeltavin esimerkki on yhteisen eurooppalaisen rahan - euron- käyttöönotto heti ensimmäisessä aallossa vuonna 2002.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa strategiamme on ollut toisenlainen. Siellä emme ole pyrkineet läntisten organisaatioiden ytimiin. Euroopan unionilla on nykyään yhteistä ulkopolitiikkaa, mutta EU-maiden turvallisuuspolitiikan arkkitehtuuri rakentuu kuitenkin pitkälti Naton raameissa.

Geopolitiikka ja sen aikaan saama historia ovat tietysti Suomen linjan ja valintojen takana. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkä linja, ennustettavuus ja laaja parlamentaarinen yhteisymmärrys sekä uskottava puolustuskyky ja -tahto ovat niitä rakennuspuita, joiden varaan turvallisuutemme ja koskemattomuutemme tukeutuvat.

Hyvät kuulijat

Turvallisuuspoliittinen ympäristömme on poikkeuksellisen epävarmassa ja uhkaavassa tilanteessa. Vastakkainasettelu lännen ja Venäjän välillä on kovaa. Venäjän arvaamattomuus ja sotilaallisen aktiviteetin nousu herättävät suurta huolta sen rajanaapureissa, mutta myös koko läntisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Venäjä haluaa toimillaan ja toimintatavallaan osoittaa olevansa globaali suurvalta. Siksi se pyrkii nostamaan Ukrainan kriisin sen ja USA:n väliseksi konfliktiksi. EU:lle on Venäjän käsikirjoituksessa kirjoitettu vain USA:n käsikassaran, juoksupojan rooli.

Tänään on kulunut lähes päivälleen 75 vuotta Talvisodan alkamisesta. Me Suomessa jos jossain tiedämme, tunnemme ja muistamme itäisen naapurin arvaamattomuuden ja provosointikyvyn. Tiedämme ja tunnemme myös sen, että ulkopuolisen avun saamiseen liittyy miltei poikkeuksetta avun antajan omia intressejä. Siksi sen varaan ei voi omaa koskemattomuuttaan ja kohtaloaan asettaa, vaan on omin voimin, omin ponnistuksin ja omin uhrauksinkin oltava valmis itseään puolustamaan. Ja siitä meillä on totisesti kokemusta ja näyttöä. Näyttöä, josta voimme tänään olla ylpeitä ja onnellisia. Näyttöä, joka on taannut meille vapauden ja vaurauden, itsenäisyyden ja arvostetun paikan maailman valtioiden joukossa. 

Meillä Suomessakin ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on noussut uudelle tasolle. Lähestyvät eduskuntavaalit vielä kiihdyttävät poliittista keskustelua ja linjanvetoa Suomen tulevista turvallisuusratkaisuista. Ne tiivistyvät monin tavoin Suomen Nato-jäsenyyteen. Toiset näkevät Suomen ainoana mahdollisuutena täysjäsenyyden Natossa, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että liittoutumattomuuspolitiikka on edelleen Suomen kaltaiselle maalle paras ja turvallisin vaihtoehto.

Ulkopolitiikan hoidossa ja ulkopoliittisessa keskustelussa olemme kuitenkin pidemmällä kuin koskaan. Olemme sen suhteen avoimempia kuin koskaan. Enää ei päde Max Jakobsonin tunnettu lausahdus siitä, että Suomen ulkopolitiikasta ei voi aina sanoa, että niin on jos siltä näyttää. Nyt ulkopolitiikka on miltä se näyttää.

Jokaisessa turvallisuuspolitiikan vaihtoehdossa tarvitsemme kuitenkin oman vahvan ja uskottavan puolustuksen. Tahdoltaan ja taidoiltaan vahvan väen, ja sille nykyaikaisen, tehokkaan kaluston ja varustuksen. Ja hyvät yhteistyökumppanit. Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön suunnitelmat ovat edenneet uudessa tilanteessa ripeästi. Tämä yhteistyö on saanut kannatusta molemmissa maissa niin kansalaisilta kuin poliitikoiltakin. Kahden vakaan ja ketään uhkaamattoman maan voimien yhdistäminen on järkevää ja hyväksyttävää.

Yksin jäämisen estäminen on varmasti puolustuspolitiikan keskeinen tavoite. Yksin emme ole aikaisemminkaan pärjänneet, vaikka omatkin kykymme ovat olleet vahvoja. Tähän yksin jäämisen pelkoon pelkistyvät myös monen Naton puolestapuhujan argumentit. Heidän mukaansa vain Nato-jäsenyydellä voimme saada turvatakuut, sen kuuluisan artikla viiden takaamat kollektiiviset puolustusvelvoitteet.

Mutta vaakakupissa painavat tietenkin arviot siitä, miten Nato-jäsenyys muuttaisi suhteemme Venäjään, mikä olisi Venäjän reaktio ja mikä rooli Suomelle Natossa lankeaisi.  Paljon on myös painotettu Ruotsin ja Suomen puolustuspoliittisten ratkaisujen yhdensuuntaisuutta ja yhdenaikaisuutta, eikä sitä varmasti voikaan liikaa painottaa. Mitä muutoksia sitten tapahtuukin, niiden ei pidä olla äkkinäisiä, niiden ei pidä olla tunnepohjaisia, niiden ei pidä olla väärin ajoitettuja ja niiden pitää olla laajasti kansalaisten keskuudessa hyväksyttyjä. Tässä kohtaa voisi mukaillen lainata vaikka Honkajokea Tuntemattomasta sotilaasta ja todeta, että varjele noita Suomen herroja, etteivät enää löisi päätään Karjalan mäntyyn. Viisautta ja malttia päätöksenteossa siis tarvitaan.

Ukrainan kriisin johdosta asetetut taloudelliset pakotteet ja Venäjän vastapakotteet ovat vaikeuttaneet Suomen muutenkin heiveröistä taloustilannetta. Ne ovat kuitenkin se hinta, jonka tällä hetkellä joudumme maksamaan Venäjän laittomasta aggressiosta. Muuta vaihtoehtoa meillä ei ole. Olemme unionin jäsenmaa, ja yhdessä tehdyistä päätöksistä on pidettävä kiinni. Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miten jäsenvaltioille kohdistuvia menetyksiä kompensoidaan. Siinä Suomen on ilman muuta ajettava tiukasti omaa etuaan.

Huomattavaa kuitenkin on, että suhteiden normalisoituminen tulee viemään vuosia. Niin tiukasti Venäjä ajaa itseään nurkkaan, ettei sieltä hevin löydy kunniallista ulospääsyä.  Vuosia kestävä suhteiden jäähtyminen tarkoittaa myös sitä, että talous- ja kauppasuhteiden palautumisesta entiselleen ei ole mitään takeita. Siksi on jälleen kerran löydettävä uusi suunta Suomen viennille ja talouden nousulle.

Hyvä juhlaväki

Kansojen ja kansakuntien kaipuu vapauteen ja itsemääräämisoikeutteen on universaali, yleismaailmallinen ja yleisinhimillinen asia. Skotlannin tiukka kansanäänestys ja Katalonian suunnitelmat itsenäistymisestä ovat esimerkkejä siitä, miten kehitys Euroopassakin on edelleen sekä yhdentyvä että hajautuva.

Valtioiden keskinäisriippuvuus, kansainvälisten sitoumusten määrä ja laatu sekä talouden toiminnan lainalaisuudet ja arvoketjut rajoittavat ja muovaavat perinteistä valtiollista suvereniteettia. Samalla ne kuitenkin luovat aivan uudenlaisia taloudellisia ja henkisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia kansalaisille toteuttaa itseään ja luoda oman hyvän elämänsä kehikko ja rakennuspuut. Valtiothan ovat olemassa siksi, että ne mahdollistavat kansalaistensa hyvän elämän. Ne luovat raamit kansalaisten yhteisöllisyydelle ja yhteistyölle.

Kun itsemääräämisoikeuden kovinta ydintä määritellään, on usein kyse oman kulttuurin, kielen ja sivistyksen vaalimisesta ja kehittämisestä. Vahva suomalainen kulttuuri-identiteetti on paitsi hyväksi itsellemme, myös arvostettua maailmalla. 

Herbert Hoover, USA:n 31. presidentti (1929–1933) on sanonut, että ”kansan suuruutta ei mitata sen rikkaudella, sen lukumäärällä tai sen armeijoilla. Sitä mitataan kansan luonteen, sivistyksen ja musiikin mukaan. Tässä suhteessa Suomi ei ole pieni maa.”

Itsenäisyys ja isänmaallisuus liitetään usein yhteen. Se on luonnollista. Sen sijaan Isänmaallisuus ja nationalismi eivät mielestäni kuulu yhteen. Nationalismi on kuitenkin saanut jalansijaa nyt, kun lisääntyvä kansainvälistyminen on muuttanut suvereniteettia ja murentanut kansallisvaltiota. Äärinationalismin nousuun liittyy silti muitakin ilmiöitä kuin pelkkä kansainvälistyminen. Usein se ei ole ilmiön syynä lainkaan, vaan muut yhteiskunnalliset tekijät ja olosuhteet vain luovat sille oivan maaperän kasvaa ja voimistua. 

Nuorten työttömyys, elämän näköalattomuus, huono asuntotilanne, toimeentulo-ongelmat, riittämättömät opiskelumahdollisuudet ja oppimisvaikeudet sekä sosiaalisen tuen puute ovat liian hyvää kasvualustaa nationalismille. Siksi niihin pitää hakea ratkaisuja tehokkaasti, tarmokkaasti ja määrätietoisesti. Tämä on meillä Suomessa tämän hetken suurimpia haasteita. Talouden vaikeudet, julkisen sektorin leikkaukset ja kasvava ja pitkittyvä työttömyys ovat todellisia uhkatekijöitä Suomelle, suomalaisille ja suomalaisuudelle. Euroopassa on jo liikaa vastenmielisiä esimerkkejä siitä mitä tapahtuu, kun yhteiskuntapolitiikkaa tehdään vain talouden ehdoilla. Eivätkä nämä vastenmielisyydet pääty vain omien yhteiskuntiemme sisään ja äärinationalistisiin, muukalaisvihamielisiin liikkeisiin, vaan ne läikkyvät maan ja maanosan yli.

Suomen itsenäistyminen ja itsenäisyyden säilyminen on ollut ihme. Ihme on ollut myös Suomen nopea nousu maailman rikkaimpien ja menestyneimpien maiden joukkoon. Olemme nousseet pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle perästä pinnistäen, mutta tavoitteellisesti määräpäätä kohtien kulkien ja hakeutuen. Nyt meidän pitää kamppailla pitääksemme itsemme siellä.

Kyse on paljolti rahasta. Velkaa on Suomessa aina kavahdettu, ja yhä edelleen julkisuudessa perustellaan velan välttämistä sillä, että se jää lapsiemme ja heidän lapsiensa maksettavaksi. Entä sitten? Mitä jos heille jääkin velaksi heikko koulutus, huono terveys, rapistuva, hajautuva, eripurainen yhteiskunta jonka perusarvot ja yhteinen suuri tarina ovat kadonneet? Sitä velkaa ei voi koskaan maksaa takaisin, sitä velkaa ei koskaan voi edes kuvitella investoinniksi. Se velka on menetetty tulevaisuus ja tuhottu menestys. Sellaista emme saa päästää tapahtumaan.

Tai kuten arkkipiispa Kari Mäkinen on todennut: ”Oikeudenmukaisuus ja elämän pyhyyden puolustaminen ovat monin verroin tärkeämpiä kuin yhteiskuntaa hallitsevat tehokkuuden, tuottavuuden ja taloudellisen kilpailukyvyn arvot.”

Meidän on investoitava itseemme, investoitava Suomeen.  Niihin, jotka haluavat asua ja elää tässä maassa ja rakentaa yhteistä isänmaatamme. Meidän vahvuutemme on aina ollut yhtenäisyys ja jokaisen kykyjen hyödyntäminen sekä yhteen hiileen puhaltaminen. Tätä voimavaraa emme saa hukata. Siihen tuhlailuun pienellä maalla ja kansakunnalla ei ole varaa.

Hyvät kuulijat

Suomi on jakautunut kahtia. Huono-osaisuus on lisääntynyt ja siitä on tullut ylisukupolvista, periytyvää. Se on tarttunut Suomi-neidon hameenhelmaan kuin se entinen tavara Junttilan tuvan seinään. Ja liian moni meistä on oppinut sietämään sitä. Eriarvoisuuden ja huono-osaisuuden allergia on poissa, kansalaisten siedätyshoito on tehonnut.

Huono-osaisten joukko kasvaa. Heidän ja heidän lastensa kokemusmaailma on toisenlainen kuin paremmin voivan enemmistön. Tämä on uusi tilanne hyvinvointi-Suomessa. Luokkayhteiskunta tekee paluuta. Se on vastoin tavoitteitamme ja ihanteitamme, joiden mukaisesti olemme yhteiskuntaamme rakentaneet.

Luokkayhteiskunnan paluu on paitsi inhimillinen tragedia myös taloudellista tuhlausta. Se syö nykyisiä taloudellisia ja henkisiä voimavarojamme, mutta vielä onnettomampaa on se, että se heikentää tulevaisuuden kasvun ja menestyksen mahdollisuuksia. Pienen kansakunnan voima ja menestys on aina ollut riippuvainen siitä, että kykenemme mobilisoimaan kaikki voimamme, lahjakkuutemme ja viisautemme yhteisiin ponnistuksiin.

Kun kokemusmaailmamme eroavat, on meidän entistä vaikeampaa myötäelää ja tukea niitä, joita emme tunne, joiden elämä ei meitä kosketa, joiden elämää emme kohtaa ja joiden elämä tuntuu olevan toisaalla. Tämän välinpitämättömyyden ja ylenkatseen yli ja taakse meidän pitää kurkottaa. Nähdä ja kohdata nämä ihmiset, vetää heidät mukaan, antaa heille mahdollisuuksia, tukea heitä ja luoda olosuhteet, joissa hyvän elämän edellytykset ovat mahdolliset ja osallisuus yhteiskuntaan tavoiteltavaa.

Arvoisat itsenäisyyspäivän juhlijat

Suomalaisuus on monimuotoisempaa kuin aikaisemmin ja sen syvimmän olemuksen määrittäminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. Suomalaisuutta on marraskuisella Suomenlahdella seilaavan Tallinnan laivan karaokebaari, jossa lauletaan elämän olevan raskasta työtä, jossa harvemmin on onni myötä.  Se on marraskuinen Slush-tapahtuma satoine startup-yrityksineen ja turboahdettuine energioineen ja egoineen, kielineen jota suurin osa suomalaisista ei edes ymmärrä. Se on tyhjentynyt, pimentynyt kunnantalo ja pellolle noussut kimalteleva, peltiseinäinen kauppakeskus. Se on takkuileva sote-uudistus ja jyrkät terveyserot. Se on tasa-arvoista avioliittolakia ja perinteisiä perhearvoja. Se on ammattiin kouluttautuvia, elämälle uteliaita ja toiveikkaita nuoria. Se on pitkän elämäntyön tehneitä, hyvää vanhuutta toivovia veteraaneja ja muita varttuneita kansalaisia.

Nykyinen suomalaisuus on inhimillisen elon mosaiikkia, pirstoutuvaa yhteiskuntaa ja sen vuoksi monipuolistuvaa itsenäisyyden määrittelyä ja tulkintaa. Itsenäisyyspäivä on hieno ja arvokas hetki pohtia Suomen tarinaa, suomalaisuuden kertomusta, sen historiaa ja tulevaisuutta. Se on omien juurien tutkiskelun hetki, se on tulevien mahdollisuuksien tunnustelun hetki, se on kansakunnan tarinan kerronnan ja yhteisöllisyyden vahvistamisen hetki. Hetki jolloin sukupolvien kokemukset ja tuntemukset, työ ja aherrus, uhraukset ja saavutukset sulavat yhteen ylpeydeksi isänmaasta ja iloksi Suomesta. Ja ymmärrykseksi siitä että tämä maa on meille ainoa ja paras, ainutlaatuinen ja erilainen.  Ja ymmärrykseksi siitä, että suomalaiset ovat kansa, joka menestyy muiden maailman kansojen rinnalla itsenäisenä kansakuntana.

Hyvää itsenäisyyspäivää Teille jokaiselle toivotti Jarkko:
Kuvassa  Jarkon vaimo Susanna ja hänen  äitinsä Ritva Stolzman sekä Jarkon äiti Raili Eloranta.

TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!