Nicolas
Berggruen on kirjoittanut toimittaja Nathan
Gardels kanssa kirjan 21. vuosisadan
älykkäästä hallinnasta. Bergggruen on Ranskassa, Isossa Britanniassa
ja USA:ssa menestyksellä toiminut taidekauppias, joka myi mahtavat asuntonsa ja omistuksensa
ja asuu nykyisin hotelleissa, mistä syystä hän kutsutaan kodittomaksi miljonääriksi.
Hänen tarinansa lähtökohta on ”kultaisen
valtion” Kalifornian surkea nykytila: Vain 7.5 prosenttia valtion menoista menee
julkiseen koululaitoksen ja 11 prosenttia vankiloihin.
Kenen vika tämä on ja voiko tavallinen kansalainen tehdä jotain muuttaakseen
tätä?
Los Angelesin instituutti yrittää esittää miten lisättäisiin paikallista
demokratia , laajennettaisin veropohjaa ja miten saataisiin lopetettua systeemi,
jossa pieni vähemmistö pystyy estämään kaiken mistä he eivät pidä.
Kirjoittaja yrittää laajentaa
tätä ajattelua vielä laajemmaksi koko maailmaa koskevaksi uudeksi poliittiseksi rakenteeksi.
Amerikan tapauksessa Akilleen kantapää
on politiikkaan juurtunut kulutuskulttuuri:
Äänestäjät haluavat kaiken heti ja nyt eikä heillä ole kärsivällisyyttä
pidemmän tähtäimen reformeihin. Tästä syytä julkinen velka kasvaa, politiikan
luonne on reaktiivista eli vastataan esiin nouseviin kysymyksiin eikä politiikka kykene toimeenpanemaan vakavia pidemmän aikavälin suunnitelmia.
Kiinan systeemi on päinvastainen: Sitä
johtavat teknokraatit, jotka ovat nousseet
askel askeleelta loputtomassa pätevyyskilpailussa toimien erilaisissa ja
eritasoisissa tehtävissä (kirjoittajat toteavatkin, että siinä systeemissä Barak
Obama ei olisi noussut valtaan) Kiinan systeemissä voi vain tiellä siis käytännössä monissa johtotehtävissä
testatut nousta johtoon.
Kiinan järjestelmä tuottaa pitkän tähtäimen suunnitelmia, mutta se ei kovin
helposti seuraa kansalaisten tahtoa. Kommunisti Kiinan mandariinityyppinen hallinto
ei korjaa itsestään virheitä ja siksi se ei ole kestävällä pohjalla.
Peilikuva Kiinan haasteelle on mies ja ääniperiaatteella toimivan vaalidemokraattinen
kuluttaja kulttuurin pohjautuva välitöntä tyydytystä vaativa läntinen järjestelmä,
jolla on edessään kohtalokas lahoaminen, eli se uudistu.
Joten Berggrun haluaisi Kiinan tulevan joustavammaksi, kun taas läntisen demokratian pitäisi omaksua teknokraattisempi hallintomalli yhdistettynä johonkin parempaan paikalliseen demokratiaan.
Äänestäjien mielipiteitä kyseltäisiin useammin sekä niille ihmisille, joita asia koskee, annettaisiin suurempi puhevalta. Mutta samalla
perustettaisiin viisaiden miesten komiteoita, jotka laatisivat yli vaalikausien
ulottuvia pitkän tähtäimen suunnitelmia. Oletettavasti täten aikaansaataisiin fiksumpaa koulutusta ja vähemmän vankilaan panoja. vähintäänkin täten työstettäisiin merkittäviä pitkän tähtäimen investointisuunnitelman
samaan malliin, kuin heti toisen maailman sodan
jälkeen tehtiin..
Kirjan ohjeet eivät taida toteutua; Idea oppia kiinalaisilta on tabu- kielletty sellainen. Sehän on
erityisesti vastaan perustuslain periaatteita, jota kunnioitetaan, ja joka on
monimutkainen rakennelma tarkastuksia ja tasapainotutusta. Ja tietenkin Berggruen
kommentit ovat provokatiivisia maailman kiertäjän taustasta lähteneitä.
Mutta vaikka vihaisikin hänen ideoitaan, niin hän ei
todellakaan ole ainoa henkilö, joka tuntee kasvavaa huolta amerikkalaisesta ja
läntisestä asioiden hallintatavasta. Myös tavalliset äänestäjät ovat
tyytymättömiä. Liikemiesten ja politiikkojen muodostaman eliitin keskuudessa vallitsee sekasotku, jonka
aiheuttaa poliittisen rakenteiden heikkouksista. Se aiheuttaa suuttumusta juuri
nyt kun nähdään talousasioiden hoidon ajautunen umpikujaan.
Eikä ihme, entinen
keskuspankin pääjohtaja Paul Volcker
on suunnitellut esittävänsä instituutiota tukemaan keskustelua paremmasta asioiden
hallinnasta niin paikallisella kuin liittovaltion tasollakin. Monet muutkin pohdiskelevat samaa kysymystä.
Berggruen idea tuntuu rohkealta ja olisi hämmästyttävää’, jos sitä kuunneltaisiin
Washingtonissa tai Pekingissä. Mutta ellei mitään muuta, niin hänen kirjansa voimakas
ajan merkki. Olkaa valmiina kuulemaan
vielä paljon tästä teemasta vuonna 2013. Aivan erityisesti, kun kinastelu talousasioista
jatkuu, samalla kun sosiaaliset ja
taloudelliset erot sen kun kasvavat.
MR Referaatti Gillian Tettin
jutusta FT:ssä 5.1.2013
