Erno Lehtinen: Koulutusjärjestelmän tila ja tulevaisuuden haasteet

lehtinenerno.jpg

Vaikka koulutus on perinteisesti nähty yhtenä yhteiskunnan luokkarakennetta ylläpitävänä tekijänä, niin Suomessa koulutus on ollut keskeinen sosiaalista kiertoa ja yhteiskunnallista tasa-arvoa lisännyt tekijä jo useiden vuosikymmenien ajan. Koulutuksessa on onnistuttu yhdistämään tasa-arvo ja laatu, joita yleensä pidetty vaihtoehtoina. Tämä on tarkoittanut sekä alueellista tasa-arvoa että kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen vähäistä sosiaalisen taustan vaikutusta oppimistuloksiin. Tulosten viimeaikaisesta notkahduksesta huolimaat oppimistulokset ovat olleet ja ovat edelleen hyvällä kansainvälisellä tasolla erityisesti yleissivistävässä koulutuksessa ja korkeakouluissa.

Viimevuosina on kuitenkin noussut esiin huolestuttavia piirteitä. Suomen nuorten ikäluokkien koulutustaso nousi 1900 luvun lopulla ja 2000 luvun alussa kohti maailma huippua, mutta se ei ole enää parantunut moneen vuoteen ja se on jäänyt jälkeen monesta Euroopan ja Aasian maasta. Ehkä kaikkein huolestuttavimpana kehityksenä on koulutuksen ulkopuolelle pudonneiden nuorten määrän lisääntyminen. Erityisesti nuorten 20-24-vuotiaiden miesten syrjäytyminen on huolestuttavaa. Vuonna 2005 12.2 % ja 2015 21% nuorista miehistä oli koulutuksen ja työvoiman ulkopuolella tai työttöminä. Tämä on korkeimpia lukuja koko Euroopassa.

Samaan aikaan kuitenkin 20-39 -vuotiaista on suurempi osa koulutuksessa kuin missään muussa OECD maassa mutta tämä ei näy nuorempien ikäluokkien koulutustason kasvuna eikä se ole estänyt edellä esitettyä koulutuksen ja työn ulkopuolelle syrjäytymistä. Ainoa selitys on siinä, että koulutusjärjestelmässä on rakenteellista tehottomuutta, joka johtuu opiskelun pitkittymisestä, keskeyttämisistä ja koulutuspaikkojen kasautumisesta samoille henkilöille.  Esimerkiksi korkeakouluissa on aloituspaikkoja puolitoistakertaisesti ikäluokan koko mutta silti 67 prosenttia pyrkijöistä jää korkeakoulujen ulkopuolelle ja ongelma koskee erityisesti uusia ylioppilaita. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat varsin merkittävää koulutuspaikkojen kasautumista samoille henkilöille. Esimerkiksi yliopistoihin vuosittain otettavasta 18 000 uudesta opiskelijasta noin 7000 oli jo korkeakoulututkinto tai opiskelupaikka muussa korkeakouluohjelmassa. Tämä tarkoittaa sitä, että päällekkäisen koulutuksen tekijät pudottavat joka vuosi noin 7000 ensimmäistä opiskelupaikkaansa tavoittelevaa yliopiston ulkopuolelle.

Vaikka syrjäytymiskehitys tulee näkyväksi vasta peruskoulun päätyttyä, niin siihen johtava kehitys alkaa kuitenkin usein jo varhain. Meille on parin viimevuosikymmenen aikana kehittynyt periytyvän syrjäytymisen ilmiö. Perheet, joissa vanhemmat ovat pudonneet sekä koulutuksen että työelämän ulkopuolelle ovat usein voimattomia varmistamaan lapsille myönteisen kehitysympäristön. Tähän ongelmaan puuttumisessa varhaiskasvatukselle on erittäin suuri merkitys. Kansainvälisissä vertailuissa suomalainen varhaiskasvatus on todettu erittäin korkeatasoiseksi, mutta koko naisuutta tarkastellen varhaiskasvatusta on käytetty heikosti perheolosuhteista johtuvan eriarvoisuuden tasoittamiseen, mikä näkyy esimerkiksi vertailtaessa kansainvälisesti 4-vuotiaiden ikäluokan osallistumisastetta varhaiskasvatukseen. Tässä vertailussa Suomi on aivan heikoimmassa joukossa

Nykyisen hallituksen päätöksiin kuuluu myös kunnallisen päivähoidon rajaaminen vanhempien työttömyyden ajalta. Tämä johtaa helposti siihen, että ne lapset, jotka olisivat eniten ammattimaisen varhaiskasvatuksen tarpeessa jäävät siitä paitsi.

Tähän liittyy myös yksi suomalaisen koulutuspolitiikan oudoin ratkaisu. Suomalaisten lasten varhaiskasvatus on maksullista samaan aikaan kun korkeakouluopiskelu on täysin maksutonta riippumatta siitä kuinka monta tutkintoa tai kuinka laajoja opintoja opiskelija suorittaa. Päivähoidon/varhaiskasvatuksen maksut ovat huomattavia jo suhteellisen pienituloisilla perheillä.

Viimevuosien kansainväliset koulusaavutustutkimukset osoittavat suomalaisten oppilaiden koulutussaavutusten selvästi heikentyneen keskeisissä taidoissa.

Keskimääräisten tulosten heikkenemistä selittää kolme viimeaikaisten tutkimusten osoittamaa ongelmaa. Suomen koululaitos on ollut kansainvälisesti katsottuna hyvä tasoittamaan sosiaalisesta taustasta johtuvia eroja, joka on mahdollistanut sosiaalisen nousun hyvinkin köyhistä oloista lähteneille nuorille. Nyt tämä ei näytä enää toteutuvan entiseen malliin poikien kohdalla. Kouluopetus ei tunnu enää oikein tavoittavan poikia eikä varsinkaan alempien sosiaaliryhmien poikia. Toinen ongelma aiheutuu vaikeudesta ottaa huomioon nopeasti lisääntyviä kulttuurieroja. Vaikka koulu on edelleen aika hyvä tasoittamaan sosiaalisen taustan eroja (varsinkin tyttöjen) niin se on Euroopan huonoimpia tasoittamaan kulttuurisista taustoista johtuvia eroja, joka alkaa jo näkyä keskimääräisissä oppimistuloksissa. Maan eri osien ja suurten kaupunkien alueiden erilaistuminen sekä kouluvalinta uhkaavat koulutuksellisen tasa-arvon toteutumista.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Julkisen talouden vaikeudet eivät varmasti tule olennaisesti helpottamaan tulevaisuudessa. E ole realistista olettaa, että julkista rahaa riittäisi kaikkiin hyviin asioihin. On priorisoitava, eli arvioitava sitä, missä kohdistetusta julkisesta rahasta saadaan eniten vaikutusta ja vastaavasti missä korvaavien rahoitusmuotojen lisääminen aiheuttaa vähiten vaaraa tasa-arvolle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. Tutkimustulosten perusteella voidaan yleistää, että tärkeintä on varmistaa puhtaasti julkisella rahoituksella (ilman kilpailua ja siihen liittyvää valinnanvapautta) kaikille mahdollisimman korkeatasoinen varhaiskasvatus ja peruskoulutus.

Varhaiskasvatukseen osallistumisen vahvistaminen on tärkeä tavoite ja siihen pääsemiseksi olisi luonnollista pyrkiä mahdollisimman pikaisesti perheille maksuttomaan varhaiskasvatukseen. Samalla on myös varmistettava varhaiskasvatuksen riittävä rahoitus, jolla voidaan turvata sen korkea taso. Julkisesta varhaiskasvatuksesta huolimatta kotien kasvatuksella tulee olemaan aina tärkeä merkitys. Perheiden voimavarat hyvän kotikasvatuksen tuottamiseen ovat kuitenkin hyvin erilaisia ja yhteiskunnan pitäisi löytää aivan uudenlaisia keinoja kotien kasvatustehtävän tukemiseen ja kohdistaa nämä erityisesti heikoimmassa asemassa oleville.

Peruskoulun riittävän rahoituksen turvaaminen on tärkeää, jotta kouluilla on mahdollisuus koko ajan uudistua ja kehittää entistä parempia keinoja vastata nopeasti muuttuviin haasteisiin. Esimerkiksi arjen viihteellistymisen lisääntyminen, joka näyttää erityisesti vaikuttavan poikien motivaatioon, edellyttää vastavoimaksi pitkäjänteisen ja sitkeän työnteon oppimista. Oppilaiden monien kulttuuristen ja kielellisten taustojen huomioonottaminen on myös kasvava haaste peruskoulujen toiminnalle, joka ei hoidu vain perinteisillä opetustavoilla. Suuremmissa kaupungeissa, joissa tapahtuu lisääntyvää asuinalueiden erilaistumista, suurimmat oppilaiden sosiaalisesta tai kulttuurisesta tausta aiheutuvat haasteet keskittyvät tiettyihin kouluihin. Tässä tarvitaan niin sanottua positiivista diskriminaatiota, jossa näille vaativampaa tehtävää hoitaville kouluille voidaan osoittaa muita enemmän rahoitusta. On erittäin tärkeää, ettei summittaisilla säästötoimenpiteillä murreta sitä vastuullista ja innostunutta ammatillista ilmapiiriä, jota tällaisiin suuriin haasteisiin vastaaminen opettajilta edellyttää. Tämä koskee myös koulujen lakkauttamista ja luokkakokojen kasvattamista. Olisi tärkeää ottaa koulujen henkilöstö aktiivisesti mukaan miettimään millä ratkaisuilla päästään oppimisen ja lasten kehityksen kannalta parhaaseen tulokseen, joka on myös taloudellisesti kestävä.

Erityisesti peruskoulun päättövaiheessa tarvitaan voimakkaita ja myös aivan uudenlaisia toimenpiteitä syrjäytymisvaarassa olevien tukemiseen. Syrjäytymisen ehkäisyssä ja työllisyyden parantamisessa tarvitaan myös ammatillisen koulutuksen rakenteiden ja toimintamuotojen kehittämistä mm. laajentamalla oppisopimusjärjestelmää ja luomalla muita työssä oppimisen malleja.

Ammatillisessa täydennyskoulutuksessa tarvitaan uudenlaisia yhteisrahoitteisia muotoja, joissa yhdistetään yhteiskunnan, työnantajien ja työntekijöiden itsenä panosta.

Korkeakouluissa tarvitaan maksuttoman opiskeluoikeuden uudelleenmäärittelyä. Täysin maksuton rajoittamaton koulutus on jo kääntynyt koulutuksellista eriarvoisuutta lisääväksi tekijäksi. Yhteiskunnan rahoitus on syytä kohdistaa ensimmäistä tutkintoaan suorittaville siten, että kullakin korkeakoulutuksen tasolla yksi tutkinto olisi opiskelijalle maksuton ja sen jälkeen tutkintojen suorittaminen olisi maksullista. Tämä turvaisi verovarojen järkevän kohdentamisen ja pidemmällä tähtäimellä toisi korkeakouluopetukseen myös muuta rahoitusta.


TUTUSTU KUNTAVAALI-
EHDOKKAISIIMME!